Joskus kiipeilyssä saa parhaat kiksit elämänsä kovimman reitin kellistämisestä, joskus taasen sen kutkuttavasta luonteesta ja visuaalisesta kauneudesta. Toisinaan onnistumisen elämys taasen löytyy muuvien hienoudesta ja toisinaan taas siitä, kun kiipeilijä ylittää itsensä. Syyskuun alussa tuo onnistumisen elämys löytyi Hammerin Peterin osalta Itävaltallan Ötztalin laaksossa sijaitsevalta ”Power come back, 7a+” sporttireitiltä. Ei sen vuoksi, että se olisi vaikein tämän suomalaisen rockpioneerin kiipeämistä reiteistä, eikä välttämättä edes hienoinkaan. Hienous tuli siitä, että pitkästä aikaa melko tanakoiden fyysisten haasteiden (long-covid, kyynärpään nivelrikko…) jälkeen kiipeily tuntui hyvältä. Toki reittikin on 30 metriä lähes täydellistä itävaltalaista graniittia ja pitää sisällään kahden erinomaisen hienon boulderin lisäksi 20 metriä uskomattoman hienoa kruisailukiipeilyä.
Mutta otetaanpa askel taakse, kuka on Peter Hammer? Ikää 64 vuotta, kolmen lapsen ja kolmen lapsenlapsen ylpeä isä/ ukki. Kiipeilyn Peter löysi vuonna 1994 paikkaamaan kilpasulkapallon jättämää aukkoa. SM-tasoisen sulkapallouran luomalla pohjalla ja treenimotivaatiolla taso nousi nopealla tahdilla ja 90-luvun lopulla tasoksi olikin vakiintunut tanakka 7c-sporttitaso. Oman lisätwistinsä harrastukseen on lähes alusta saakka tuonut uusien reittien avaaminen ja herran käsialaa ovatkin muun muassa seuraavat Suomirock-klassikot: ”Echinaforce, 7a+” ja ”Burana, 7b” Falkbergetillä, ”Super Mario, 7a+” ja ”Yoshi, 7b+” Pickalassa, ”Tornado, 7b+” Nummessa, ”Karelia Express, 7b+” Mustavuoressa sekä ”Kingston Wall, 7c” Pikku-Siuntiossa. Ensinousujen tekemisessä Peteä on vuosien ajan fixoinut linjan löytäminen kalliofeissistä ja kokonaisuuden palapelin ratkominen (muuvit, pulttaus…), joka ideaalitilanteessa synnyttää reitin ja parhaimmillaan vielä hyvän sellaisen.
Vanha juttu Petestä MTKn sivuilta:
http://tyovaenkiipeilijat.blogspot.com/2016/05/desert-island-climbs-old-school-peter.html
Perheen kuopuksen Samuelin kanssa Peter oli vuosia sisällä ja kallioilla, Suomessa ja ulkomailla kuin paita ja peppu ja se olikin varmaan yksi syy kyseisen nuorukaisen kehittymiseen yhdeksi Suomen kaikkien aikojen parhaista kiipeilijöistä. Kyseisen nuorukaisen käsialaahan on Suomen ensimmäinen 9a ”Still Life” Nummessa (toimituksen upgreidi-arvio…).
http://tyovaenkiipeilijat.blogspot.com/2019/06/samuel-pamu-hammer-ja-still-life-8c.html
Työuran Pete vaihtoi 2010 tietokoneyritysmaailmasta kiipeilyn pariin ollen mukana perustamassa Kiipeilyareenan ensimmäistä hallia Salmisaareen. Tuo ura on jatkunut yrityksen sisällä erinäisissä työtehtävissä viitisentoista vuotta ja tuona aikana Kiipeilyareena on laajentunut kolmen lisähallin voimin. Matkan varrella Kiipeilyareena (tai Kiipeilyvisio) on hallien rakentamisen ohella turvannut myös suomalaista ulkokiipeilyä muun muassa ostamalla Petelle rakkaan Falkbergetin kallion, jotta kiipeily siellä säilyisi varmasti saavutettavissa.
2000-luvun alkupuolen jälkeen vanha vamma (verenmyrkytys 1980-luvulla, joka aiheutti rajun tulehduksen oikeassa kyynärpäässä) alkoi oikuttelemaan ja loppujen siitä aiheutunut nivelrikko aiheutti melko merkittäviä kiputiloja, jonka lisäksi käsi ei mennyt enää suoraksi vaan jäi parinkymmenen asteen vajeeseen. Sinnittely jatkui vuoteen 2014 saakka, jolloin käsi oli pakko puhdistaa tähystyksessä ja tuolloin ortopedin arvio lajin jatkamisen osalta oli melko pieniprosenttinen. Suoraksihan käsi ei enää tahtonut mennä, mutta pahimmat kivut pysyivät kuitenkin hanskassa ja sinnikkäällä jumpalla käsi jopa suoristuikin melko hyvin. Tasaisella treenillä kondis pysyi ikämieheksi melko mukavalla tasolla ja 2020 kesällä 61-vuotiaana Itävallan Aschbachissa kellistyi yksi kiipeilyuran hienoimmista reiteistä ”Hexentanz, 7c”. Kesän aikana kiipeily sujui muutoinkin mahtavasti, mutta samalla kropassa alkoi ilmetä ikäviä oireita (mm sormien kramppailu, oikeasta peukalosta hävinnyt voima, jalkojen voimattomuus ja huimaus/ pahoinvointi).
Oireiden pahentuessa Petelle kävi melko nopeasti selville, että oireiden aiheuttaja oli long covid, vaikkakaan lääkärit eivät asiaa myöntäneet vasta kuin noin vuoden päästä. Sairaus aiheutti parin vuoden ajan merkittäviä pahoinvoinnin ja huimauksen aaltoja, sekä sai aikaan hermostoperäisiä kiputiloja, jotka luonnollisesti pahensivat esimerkiksi kyynärpään oireilua. Kevään ja kesän 2023 aikana olo on pikkuhiljaa normalisoitunut ja hiljalleen varovasti aloitetun treenaamisen myötä ajatus paluusta napakampaan kiipeilyyn alkoi tuntua realistiselta. Vaikkakin oma tyhmyys sai aikaan golfkyynärpään vasemmassa kädessä (liian napakan bouldertreenin myötä) tuntui kuitenkin siltä, että syksyn perinteisellä Saksa-Itävalta mäkiviikolla olisi aika yrittää tosissaan yhtä mielessä pyörineistä Desert Island -reiteistä nimeltään ”Power come Back, 7a+” Oetzissa.
Power
”Reitti oli pyörinyt mielessä jo pidemmän aikaa ja olin koetellut sitä kunnon ollessa aivan montussa, jolloin sen kiipeäminen tuntui olevan valovuoden päässä. Kesällä 2023 vointi oli ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen sellainen, että reitin kiipeäminen tuntui realistiselta. Kesällä sain kiivettyä highpointtiin yläkruksin puoliväliin, mutta +30 asteen lämmöt niistivät kuitenkin realistisen lähetyksen ja lisäksi käsi tuntui jollain sessioista niin huonolta, että aloin ajattelemaan vakavasti edessä siintävää tekonivelleikkausta.
Syksyn reissulla päätin laittaa perinteisesti kaikki munat yhteen koriin ja koettaa kiivetä reitin vaati se sitten minkä verran vain eforttia. Ekana päivänä keli olikin parasta, jonka olen Oetzin kalliolla kokenut, +15 ja tuulista. Tiesin kuitenkin jo doggaillessa, että kondiksen nostaminen vaatisi pari sessiota reitillä ja tarkkaan pohditut huilipäivät. Itävallan lämpimin syyskuu ikiaikoina teki prosessista hiukan haastavampaa, sillä joka päivä olikin yllättävästi vähintään +25 lämmintä ja kivi ei tahtonut viiletä illaksi lähetyskuntoon. Kokeilin iltasessiota ja jopa yösessiota otsalampun kanssa (ei tullut mitään, kun ei löytänyt jalitsuja). Loppujen lopuksi sovimme poikien kanssa, että heräämme vika aamuna 04:30 ja ajamme kalliolle. Lämmittelen pimeässä ja otan sendiyrkän klo 07:15, kun aurinko sarastaa.
Suunnitelma toimi kelin osalta, mutta aamu (tai yökiipeilyyn) tottumattomana kroppa tuntui aamulla lämppäillessä rautakangelta ja odotukset melko matalilta. Pojat kuitenkin kannustivat ottamaan A Muerte-yrityksen, joten tein työtä käskettyä. Alun noin 6C kompressioboulder meni suht sujuvasti, lukuunottamatta pientä käden lipsahtamista. Keskiosan kruisailu sujui paremmin kuin koskaan ja pystyin matkalla sheikkailemaan tasaisesti säästellen voimia loppukruksiin. Vika levossa fiilis tuntui melko hyvältä ja sain ravisteltua käsiä yllättävän hyvin, hoksaten 30 kiipeilyvuoden jälkeen, että maitohapot lähtevät yllättävän hyvin liikkeelle, kun käsiä ravistelee myös pään yläpuolella :-). Vika klipillä olin aika luottavainen, että reitti menee ilman lipsahdusta ja yritin sheikkailla vielä vasentä kättä, jota tarvitaan vika muuvin pienestä saiderista vetäessä. Vikassa vaikeassa muuvissa tein matkalla nopean päätöksen, etten nosta oikeaa jalkaa ylös rockoveria varten, vaan vedän vika jammiin vauhdilla alemmilta jalitsuilta. Jammiin vetäessä etusormi lipsahti halkeamasta ja jäin pelkän oikean keskisormen varaan saaden aikaan hetkellisen heartbreikkerin ja kunnon Singerin vasempaan jalkaan. Sain kuitenkin vedettyä vasurin kanttiin ja oikean toppikahvaan melko napakan kannustuksen turvin ja klipattua ankkurin.
Kiitos Antille ja Pasille kannustuksesta ja siitä, että jaksoivat lähteä ennen kukonlaulua mukaan kalliolle!”
Vaikka kyseessä onkin vain kiipeily ja toppiankkurin klippaaminen ei muuta maailmaa mihinkään, oli fiilis kuitenkin pitkästä aikaa melko uskomaton. Jos kesällä hetkittäin olo oli sellainen, että oikea käsi tekisi mieli antaa amputaatioon, on motivaatio kummankin käden kuntoon jumppaamiseen tällä hetkellä korkeammalla, kuin varmaan koskaan!!”
Power came Back!