(Elias Annila 12/2024)
Eräänä syksyisenä iltapäivänä 2023 kilahti puhelimeeni viesti Sebastianilta:
Jag skulle vilja bli den förste att gratulera alla i gruppen till att ha blivit utvalda att åka till Kyrgyzstan någon gång sommaren 2024! Ser väldigt mycket fram emot att åka på detta episka äventyr med er alla!
Vapaasti suomennettuna siis:
Haluaisin päästä ensimmäisenä onnittelemaan kaikkia ryhmän jäseniä sen johdosta, että heidät on valittu mukaan matkalle Kirgisiaan jossakin vaiheessa 2024 kesää. Odotan innolla pääseväni tälle eeppiselle seikkailulle teidän kaikkien kanssa.
Kun valinta oli kerran tehty ei vastaväitteille ollut sijaa. Seuraavana kesänä lähdettäisiin kiipeilemään Kirgisiaan.
Minulla oli jonkinlainen etukäteiskäsitys Kirgisian kiipeilystä. Isoja kallioseiniä kaukana kaikesta. Perille olisi pitkä kävely kuormahevosten kanssa. Paikanpäällä ei kosketusta ulkomaailmaan juuri olisi. Samoilla seinämillä oli myös tapahtunut surullisenkuuluisa Tommy Caldwellin ja kumppanien kidnappausepisodi 2000-luvun alussa. Kuulemma meno olisi parissakymmenessä vuodessa rauhoittunut.
Vuoden kuluessa matkavalmistelut etenivät verkkaiseen tahtiin. Matkaan lähti lopulta viiden hengen seurue: Sebastian Blyckert, Erik Grandelius, Erik Massih, Misha Mishin ja allekirjoittanut. Sebastian hoiti suuren osan järjestelyistä paikallisten kanssa. Ennen lähtöä pidimme muutaman videopuhelun, joissa käytiin lävitse että sadevaatteet kannattaisi varmaankin pakata mukaan. Matkaan siis lähdettiin ilman kovin kummoista kuvaa siitä mitä tuleman piti.
Tiesin matkaseuran kiipeilytason olevan sen verran korkea, että jos meinaisin pysyä heidän kyydissään, ei reissuun voisi lähteä konttoristin käsin suoraan toimiston tuolilta. Kirgisiassa reitit tulisivat olemaan pitkiä ja raskaita, joten määrää olisi kiivettävä ja paljon. Sain mahdutettua harjoitusohjelmaan vuodenvaihteessa Chulillan reissun, jossa pitkiä ja uuvuttavia köydenpituuksia pääsi harjoittelemaan mukavan määrään. Kotosuomessa oli turvauduttava ristikon itsevarmistaviin ja pakon edessä jopa lenkkeilyyn peruskunnon kasvattamisessa. Keväällä ja alkukesällä yritin panostaa kiipeilyyn pihalla ja saada tehtyä projektoinnin ohessa myös enemmän määräpainotteisia kiipeilypäiviä ulkokallioilla.
Reissun kohteeksi valikoitui Ak-Suun laakso Lounais-Kirgisiassa. Matka laaksoon kulkisi ensin Istanbulin kautta Oshin kaupunkiin lentäen. Oshista matka jatkuisi automatkalla Ak-Tatyrin kylään, jossa kulkuväline vaihtuisi 90-luvun SsangYong maastoautoihin. Kun tie päättyisi siirrettäisiin kiipeilyromppeet maastureista hevosten selkään ja viimeinen matkustuspäivä kuljettaisiin jalan.
Matka Ak-Suun laaksoon
Matka sujui lopulta yllättävän jouhevasti. Oshissa jouduimme odottelemaan viikonlopun yli Istanbuliin jääneitä matkatavaroitani, mutta saimme käytettyä tämän ajan basaareissa kiipeily eväitä ja muita viimeisiä tarvikkeita hankkiessa. Oshin basaarista tarttui mukaaan kiipeilijälle sopiva ruokavalio, jonka kulmakivenä toimivat kilotolkulla kuivahedelmiä ja pähkinöitä sekä 100kpl Snickers patukoita.
Automatka Oshista Ak-Tatyrin kylään kulki vilkkailla Kirgisian maanteillä, jossa matkaansa tekivät sulassa sovussa niin erilaiset ajoneuvot kuin karjalaumatkin. Ak-Tatyrissä vietetyn yön jälkeen lastasimme tavarat kahteen maasturiin. Parin tunnin ajomatkaan yli vuoristosolien mahtui pakettien vientiä paikallisille paimentolaisille, asiakirjojen selvittelyä armeijan tarkastuspisteillä ja ilmeisen rutiininomaisia autojen korjaustöitä. Lopulta pääsimme kuitenkin tien päähän, jossa jäimme muutamaksi tunniksi odottamaan hevosten saapumista.
Hevosia odotellessamme saimme ensimmäisen kokemuksen Kirgisian vaihtelevista sääolosuhteista. Koko päivä oli kulunut tukalan kuumassa auringon paahteessa, joka oli hellittänyt vain hieman tehdessämme matkaa korkeammalle vuoristoon. Iltapäivällä alkoi solassa kuitenkin käymään voimistuva tuuli ja pian alkoivat ensimmäiset sadepisarat pudota. Vain hetken kuluttua pisarat olivat vaihtuneet aivan järkyttävään rankkasateeseen, joka piiskasi autoja vaakatasossa. Autojen suojissa istuessa oli jokaisen mielessä varmasti sama asia. Tälläisen sääilmiön kokeminen pystysuoralla kallioseinällä roikkuessa ei tulisi olemaan miellyttävää.
Iltapäivän vaihtuessa alkuillaksi ilmestyivät hevoset ja niitä ohjanneet paimentolaiset ensimmäisen solan mutkan takaa. Alkoi haulbägien lastaus hevosten selkään. Jokainen hevonen kuljettaisi enintään 60kg tavaraa, jonka pitäisi olla tarkalleen tasapainotettu — 30kg molemmin puolin. Pitkällisen lastausprosessin jälkeen pääsimme lopulta matkaan.
Alkuun matka kävi reippaasti kevyiden pikkureppujen kanssa hevosten edellä kävellen. Varsin pian kävi kuitenkin selväksi, että päivän valmistautumisemme ei ollut kovin optimaalinen. Olimme syöneet aamulla tukevan aamupalan ja ottaneet hieman evästäkin mukaan. Odottelusta johtuen eväät oli kuitenkin pääasiassa jo syöty ennen kuin pääsimme edes aloittamaan kävelyä itse kiipeilypaikolle ja luvassa olisi vielä n. 20km kävely tasaiseen ylämäkeen.
Illan hämärtyessä leppoisa kävely vaihtui tuskaiseen taapertamiseen ja jokaisen jyrkemmän nousun jälkeen odotimme näkevämme telttakylän valot. Juomavedet oli hörpitty loppuun jo aikoja sitten ja tyhjän vatsan sekä alati ohenevan ilman vaikutukset eivät jääneet keltään huomaamatta. Kun lopulta näimme viimeisen harjanteen takaa otsalamppujen ja telttalyhtyjen valot oli helpotus melkoinen. Paikan päälle päästyämme retkikuntamme oli jo sen verran heikossa hapessa, että ruuan ja teen alas saaminen oli täyden työn takana. Lopulta pääsimme kuitenkin kömpimään makuupussien lämpöön odottamaan seuraavaa päivää kun lopulta pääsisimme käsiksi itse kiipeilyyn.
Kun sain ensimmäisen kerran kuulla matka-aikeista Kirgisiaan oli mielessäni koskematon erämaalaakso, jossa mahdollisesti saattaisimme tavata enintään joitakin paatuneimpia venäläisiä alppikiipeilijöitä. Valmistelujen ja matkan aikana kävi kuitenkin selväksi että todellisuus tulisi olemaan jotain muuta. Vaikka Ak-Suun laaksoon kulkeminen on huomattavan työlästä, ovat tarinat sen kiipeilystä kiirineet sen verta laajalti kiipeily-yhteisöön, että paikanpäällä ei tarvinnut leiriytyä yksin.
Kanssamme samoille joen rantaniityille oli leiritynyt toistakymmentä iloista seuruetta maailman eri kolkista. Ne paatuneimmat venäläiset alppikiipeilijät olivat paenneet aikapäivä sitten viereiseen Kara-Suun laaksoon ja Ak-Suun laakso tunnettiinkin ns. turistilaaksona.
Ak-Suun turistilaaksossa sijaitsee myös paikallisen Central Asia Tours yrityksen ylläpitämä perusleiri, josta mekin saimme laaksossa vietettyinä päivinä kolme lämmintä ateriaa päivässä. Leirin ruokahuolto toimi samojen hevosmiesten varassa, jotka meidänkin romppeemme olivat laaksoon järjestäneet.
Kirgisialainen ruokaympyrä koostui yllättävän tutuista aineksista. Söimme runsaasti riisiä, munia, perunaa, kaalia sekä porkkanaa. Näiden kanssa tarjolla oli joko kokin ampumaa vuorikaurista tai laakson paimentolaisilta ostettua lammasta sekä tuoretta leipää. Kaikki ruoka oli kypsennetty erittäin runsaassa öljyssä.
Perestroika Crack
Ensimmäisten päivien aikana kiipeilyt keskittyivät tuntuman hakemiseen ja ohueeseen ilmanalaan totutellessa. Perusleiri joen rannalla sijaitsee reilun 3000 metrin korkeudessa ja reittien huiput 3500-4800 metrin korkeudella. Ensimmäisinä päivinä lähestymiset reiteille tuntuivat kohtuuttoman rankoilta ja itse kiipeily tuntui haparoivalta.
Ensimmäisten päivien jälkeen alkoi retkueemme keskuudessa ilmetä myös sairastelua. Pientä kuumeilua, huonovointisuutta ja ripulia. Ei kuitenkaan syytä huoleen ajattelimme. Kirgisia lienee sellainen matkakohde, että pieni turistiripuli on syytä laskea sisään matkasuunnitelmiin ja meillä olisi viiden viikon aikana hyvin aikaa kiivetä kun sairastelut saataisiin hoidettua alta pois.
Vajaan viikon jälkeen oli seurueemme tunnelma korkealla pienestä sairastelusta huolimatta. Seurueemme terveimmät jäsenet Misha ja Sebastian päättivätkin lähteä yrittämään ensimmäistä hieman pidempää reittiä, lähes legendaarista n. 850m mittaista Perestroika Crack halkeamaa. Reitti on kuuluisa sen alkupuolen pitkistä, usiden köydenpituuksien mittasista käsihalkeamaosuuksista ja lähes koko reitti seuraileekin yhtä ja samaa halkeamasysteemiä. Kiipeily reitillä vaihtelee ohuista sisänurkista chimney- ja offwidthkiipeilyyn.
Muutaman päivän sairastelun jälkeen heräsin kuudennen päivän aamuun kohtalaisen terveen oloisena. Katselin kaukoputken lävitse kuinka Misha ja Sebastian kruisailivat Perestroikan alun käsihalkeamia ja päätimme myös tervehtyneen Erik Grandeliuksen kanssa, että lähtisimme samalle reitille seuraavana päivänä.
Suunnitelmamme oli leiriytyä reitin juurella olevassa satulassa ja lähteä seuraavana aamuna kiipeämään pikkureppujen kanssa tavoitteena kiivetä reitti päivässä. Lähdimme matkaan suhteellisen luottavaisin mielin, sillä olimme nähneet kaukoputkesta saman taktiikan vaikuttaneen toimivan hyvin Mishalla ja Sebastianilla.
Kävely ja lyhyt kiipeily satulaan reitin alle sujuivatkin hyvin ja olin iloinen selätettyäni vatsataudin. Illan hämärtyessä tapasimme leiripaikassamme reitiltä palaamassa olleet Mishan ja Sebastianin. Olimme Erikin kanssa laskelmoineet, että saamme reitillä tarvittavat isot camalotit Mishalta ja Sebastianilta. Reitin juurella kävi kuitenkin ilmi, että he olivat ovelasti kätkeneet isommat varmistusvälineet reitille offari-osuuksien jälkeen ja unohtaneet ottaa ne mukaan reittiä alas laskeutuessa. Meille kuitenkin lupailtiin innokkaasti että offari olisi helppo ja pärjäisimme hyvin ilman camujakin.
Aamun sarastaessa lähdimme matkaan. Erik lähti vetämään köysistöämme simulikiipeilynä alun släbin ja ensimmäiset parisataa metriä leveitä käsihalkeamia. Itse yritin pysyä köysipyssyn tahdissa kovan puuskutuksen säestämänä. Kun kamut lopulta loppuivat Erikin valjaista olisi minun vuoro viedä köysistöämme eteenpäin. Erik oli sopivasti tuonut meidät juuri edellä mainittujen offwidth-osuuksien alle. En kuitenkaan kehdannut jättää osuuttani yhteen köydenpituuteen kun kaveri oli juuri vetänyt junaa ensimmäiset viisi köydenpituutta.
Yllättäen reitin offari-sisänurkka ei vaikuttanut lainkaan niin helpolta kuin mitä ystäviemme puheista olisi voinut olettaa. Hetken asiaa pohdittuani katselin alas ja huomasin Erikin seisoskelevan halkeamssa sen näköisenä, että voisin jo jatkaa matkaa tai pistää ständin pystyyn. Noh, ei muuta kuin polvi sisään ja ryömimään offaria ylös. Seuraavan puolen tunnin aikana nähtiin reitillä koominen näytelmä kun ähersin offaria ylös sentti kerrallaan. Samaan aikaan Erik tallustelee perässäni ylös alapuolisia käsihalkeamia laiskiaisen vauhdilla, jotta kiipeily pysyisi samassa tahdissa.
Kolmen hikisen köydenpituuden jälkeen olin saanut liidaamisesta tarpeekseni ja päätin jäädä varmistamaan hieman reitin puolivälistä löytyvän ison hyllyn alle. Pienen hyllyllä vietetyn evästauon jälkeen Erik jatkoi letkan vetämistä ja pääsimmekin kahden peräkkäisen kruksi kp:n juurelle sujuvaa tahtia.
Tässä vaiheessa takana oli n. 400m kiipeilyä, korkeutta vajaa 4 kilometriä ja olotila kropassa sen mukainen. Päätimme ottaa kruksit köydenpituus kerrallaan. Minä saisin helpompana pidetyn ensimmäisen ja Erik hieman jännittävämmän toisen kruksipätkän. Ensimmäinen kruksi oli helposti varmistettavaa ohutta, mutta jyrkkää käsi- ja sormihalkeamaa. Onnistuin kuitenkin ilokseni ankarasta puuskutuksesta huolimatta jammailemaan itseni ensimmäisen kruksin loppuun.
Toinen vaikea köydenpituus vaikutti huomattavasti hankalammalta. Ohuen ohut sisänurkka ja slouppaava kantti. Varmistuksista näki alhaalta vain, että niitä ei liiemmin tulisi olemaan. Erik kuitenkin taituroi itsensä pienen ähinän säestämänä ylös sisänurkkaa ja itsekin onnistuin hyvällä betalla varustettuna kömpimään perässä.
Näiden kahden köydenpituuden jälkeen kiipeilyn piti taas helpottua ja vaihdoimme takaisin simuli kiipeilyyn. Lähdin kiipeämään intoa puhkuen kruksien selätyksen jälkeen, mutta hyvin nopeasti selkeät halkeamat vaihtuivat tarkkuutta vaativiin släbeihin. Erikin rauhoittavan kannustuksen turvin onnistuin hiippailemaan släbit ylös ja saavutimme reitin yläosan pitkän huipulle johdattavan sisänurkan.
Lähdimme kiipeämään viimeistä parin sadan metrin mittaista sisänurkkaa, joka oli kiipeilyllisesti pääasiassa loivaa ja helppoa. Kuitenkin korkeus ja kiivetyt metrit alkoivat tässä kohtaa painaa ihan tosissaan ja kiipesimme molemmat reidet huutaen henkeä haukkoen viimeiset köydenpituudet huipulle.
Topissa olo oli mahtava. Olimme kiivenneet ensimmäisen oikeasti hienon reitin Kirgisiassa ja itselleni reitti oli myös ensimmäinen kokemus isomman entuudestaan tuntemattoman reitin kiipeämisestä pääasiassa simuli tyylillä.
Matka alas sujui laskeutuen ensin ilman sen suurempia vaikeuksia. Alempana reitillä saimme köydet kertaalleen jumiin juuri sopivasti sen aiemmin mainitun offwidth-köydenpituuden kohdalla. Tällä kertaa Erik kiipesi ylös hakemaan köydet, mistä olin varsin tyytyväinen. Päästyämme leiriimme reitin juurelle söimme pikaiset päivälliset ja lähdimme kävelemään alas laaksoon kohti perusleiriä. Kävelyn aikana minulle kävi kuitenkin selväksi, että olin juhlinut hieman liian aikaisin vatsataudin selättämisen kanssa. Noh ei se mitään, tämän reitin jälkeen olisikin tarvetta muutamalle lepopäivälle.
Potemkin Arete ja American Way
Seuraavina päivinä vatsatauti ei kuitenkaan tahtonut hellittää. Sitä mukaa kun sairaspäiviä kertyi lisää, kasvoi myös turhautumisen määrä. Tilannetta ei helpottanut se, että muut seurueemme jäsenet kiipeilivät innokkaasti pitkin leiriämme ympäröiviä vuoria.
Retken seuraaviksi tavoitteiksi muodostui American Way reitti Pik Slesova vuorelta ja joen toisella puolella kohoava Potemkin arete Kyrkchilta vuorelta. Erik G. ja Sebastian lähtivät yrittämään jyrkempää n. 900m korkuista American Way reittiä ja Erik M. ja Misha noin puolentoista kilometrin pituista enemmän alppityylistä Potmekinia.
Molemmilla reiteillä ensi yritykset jäivät yrityksiksi ja pian koko retkueemme oli taas seuranani perusleirissä. American Wayllä alkuosan vaikeat köydenpituudet olivat edenneet hyvin, kunnes sateeksi kääntynyt sää kasteli miehet ja reitin. Erikin ja Mishan ensimmäinen yritys Potemkinilla jäi jo lähestymiselle, kun Erik joutui toteamaan ettei ollut myöskään vielä aivan tervehtynyt omasta sairastelustaan.
Minä puolestani jatkoin vielä vatsataudissa makoilua leirissä. Päivät kuluivat muiden liikkeitä ympäröivillä vuorilla kateellisena kaukoputkella seuraten, kirjoja lukien tai nukkuen. Tässä vaiheessa varsin rajua vatsatautia oli jatkunut yli viikon ja sekä fyysinen, että henkinen olotila alkoivat olla kohtalaisen heikkoja.
Sairauspäivät alkoivat sulautua yhteen. Alkoi muodostumaan rutiini. Aamupalaksi lusikoitiin, mitä alas saatiin ja aamupäivät kuluivat teltassa torkkuen. Auringon tullessa esiin vuorten takaa muuttui perusleiri avoimella niityllä paahtavaksi pätsiksi, mikä ei ollut hyvä yhdistelmä vatsataudin aiheuttaman nestehukan kanssa. Niinpä iltapäiväksi raahustinkin kauemmaksi leiristä läheisen metsikön varjoon. Kaivettuani kuopan päivän sairasteluja varten jatkoin torkkumista ja kirjojen lueskelua puiden katveessa kunnes illan tullen oli aika palata leiriin lusikoimaan mitä ravintoa nyt alas sattui samaan.
Yön pimeydessä ripuloidessa ja oksentaessa päivän aterioita pihalle alkoi jo ajatuksiin hiipiä mahdollisuus, että tämä reissu olisi osaltani ohitse. Kuinka kauan parantumista uskaltaisi vain odottaa? Mikäli olotila vielä tästä huononisi olisi Ak-Suun laaksosta kuitenkin pitkä matka Kirgisian kyseenalaisen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin.
Lopulta kymmen päivän sairastamisen jälkeen heräsin eräänä aamuna ja tunsin oloni huomattavasti paremmaksi. Tässä vaiheessa paranemista ei melkein meinannut uskoa todeksi ja odotinkin kaikki aistit sisäänpäin suolistoa kohti käännettynä, mikä tulisi olemaan aamupalan kohtalo. Kun iltapäivästä vielä vaikutti siltä, että vatsa todellakin toimii ilmeisen normaalisti ulottui hymy korvasta korvaan.
Tässä vaiheessa myös muut retkueemme jäsenet olivat valmiina kamat pakattuina ottamaan uuden yrityksen valitsemilleen reiteille. Itsekin haikailin American Wayn yrittämistä, mutta oli kuitenkin tosiasia että kymmenen päivän sairastamisen jälkeen en olisi yhdessä päivässä valmis lähtemään pitkälle ja vaikealle reitille.
Lopulta päädyimme ratkaisuun, että lähtisin seuraavana päivänä Sebastianin ja Erikin matkaan American Waylle ensimmäiseksi päiväksi, minkä jälkeen laskeutuisin takaisin perusleiriin jatkamaan sairastelusta palautumista. Tarkoitus oli näin päästä hakemaan tuntumaa kiipeilyyn ja päästä tutustumaan American Wayn alun vaikeisiin köydenpituuksiin.
Lähdimme iltapäivästä kävelemään reitin juurelle. Vaikka minulla oli kannettavana vain yhden yön varusteet painoi reppu kuitenkin yllättävän paljon ja polvet tutisten yritin roikkua haulbagejä raahaavien ystävieni perässä. Kun lopulta pääsimme reitin alle hieman ennen pimeän tuloa tunsin oloni väsyneeksi, mutta kuitenkin suhtkoht terveeksi ja asetuin makuupussiini innosta kihisten odottamaan seuraavaa päivää.
Yön aikana lämpötila lähti kuitenkin putoamaan varsin rajusti ja kun nousimme aamulla täristen kuuran peittämistä bivipusseistamme ei suoranaisia kiipeilyhaluja ollut kellään. Omaksi onnekseni olin lupautunut vain jumaroimaan ylös Erikin ja Sebastianin perässä sekä yrkkäilemään alun köydenpituuksia sitten rauhassa yksinäni alaspäin laskeutuessa.
Sebastian ja Erik olivat kuitenkin tulleet reitin juurelle lähetyslasit silmillä, joten ei muuta kuin jäistä tossua kohmeisiin jalkoihin ja kiskomaan krimpeistä. Ensimmäiset köydenpituudet ovat pienillä otteilla krimppailua ja tarkoilla jalkaotteilla tapahtuvaa jyrkkää släbitepastelua. Köydenpituus toisensa perään seurasin jäätävässä tuulessa hytisten vierestä kun Sebastian ja Erik taistelivat tunnottomin sormin ja varpain ylös alun neljä ensimmäistä vaikeaa köydenpituutta. Jäisten sormien aiheuttamat tuskanhuudot raikasivat varmasti alas perusleiriin saakka.
Kun päivä lopulta lähti lämpenemään sen verran, että kiipeilyolosuhteet muuttuivat inhimillisiksi vedin itsekin kiipeilytossut jalkaan ja suuntasin alaspäin. Microtraxionin varassa yläröidessä kiipeily tuntui yllättävän hyvältä ja vaikka en saanutkaan kaikkia köydenpituuksia kiivettyä tippumatta, tiesin että reitti olisi ainakin alku osaltaan tehtävissä.
Sebastian ja Erik jatkoivat kiipeämistä kohti reitin puolivälissä olevaa hyvää White block bivihyllyä. Iltapäivän sade ja räntäkuurot laskeutuivat tälläkin kertaa kiipeilijöiden kiusaksi, mutta onneksi tällä kertaa vasta kiipeilijöiden päästyä hyllylle ja bivipussin suojiin.
Palattuani leiriin seurasin seuraavina päivinä kaukoputken avulla herkeämättä Sebastianin ja Erikin etenemistä American Wayllä. Reitti antautuikin tällä kertaa ja kahden päivän kuluttua leiriin palasikin silminnähden väsynyt, mutta tyytyväinen parivaljakko.
Myös Mishan ja Erik Massihin olisi pitänyt palata samoihin aikoihin omalta reitiltään. Emme kuitenkaan olleet saaneet heistä minkäänlaista näköhavaintoa heidän lähtönsä jälkeen. Osaltaan tämä varmasti johtui siitä, että reitti seuraa isoa sisänurkkaa, jonka pohjalle ei ole näköyhteyttä perusleiristä, joten emme vielä olleet sen suuremmin huolissamme heidän voinnistaan.
Katselimme pitkin päivää kaukoputkella Mishan ja Erikin laskeutumisreittiä, mutta kun iltaan mennessä heistä ei oltu saatu mitään havaintoja alkoi huoli hiipiä leiriimme. Pimeän jo laskeutuessa leiriin saatiin Mishasta ja Erikistä kuitenkin näköhavainto kaukoputkella kaikkien helpotukseksi.
Huolta ei kuitenkaan varsinaisesti vähentänyt se, että ystävämme, jotka olivat jo myöhässä suunnitellusta kolmen päivän paluuajastaan, olivat edelleen matkalla ylöspäin ja juuri lähestymässä reitin toppia. Noh ainakin topissa olisi lunta, jota voisi sulattaa juomavedeksi.
Seuraavana päivänä Sebastian lähti sankarillisesti ilman lepopäivää American Wayltä paluun jälkeen kanssani kiipeilemään lyhyemmälle yhden päivän reitille. Tässä vaiheessa kiipeily tuli mielenterveyden kannalta kovasti tarpeeseen. Olin parantumiseni jälkeen vain istuskellut leirissä odottamassa muiden paluuta reiteiltään, jotta pääsisin itsekin kiipeämään.
Palo päästä itsekin yrittämään American Waytä tosissaan oli muodostunut sen verran kovaksi, että olin jo kantanut parikymmentä litraa vettäkin reitin juurelle vaikka en edes tässä vaiheessa tiennyt kenen kanssa reitille pääsisin lähtemään. Misha oli esittänyt jonkinlaista kiinnostusta reittiä kohtaan, mutta Misha oli vielä laskeutumassa alas epiikiltään joen toisella puolella.
Päästyämme Sebastianin kanssa takaisin leiriin oletimme Mishan ja Erikin olevan jo takaisin. Herroja ei kuitenkaan näkynyt missään ja kaukoputki paljasti alas olevan vielä runsaasti matkaa.
Olimme sopineet keittiöteltan kanssamme jakaneiden saksalaisten kiipeilijöiden kanssa, että kyseisenä päivänä järjestettäisiin grillijuhlat. Suunnitelmana oli, että kaikki olisivat varmasti ehtineet tähän mennessä palata reiteiltään takaisin leiriin.
Grillijuhlia varten olivat saksalaiset Jonas ja Valentin rakentaneet jokiuoman sileistä ja litteistä kivistä hienon kivigrillin ja joen tuomat ajopuut oli kasattu valmiiksi grillausta varten. Erik G. ja saksalainen Fabian kävivät iltapäivällä hakemassa paikalliselta paimenelta sovitusti lampaan. Illan pimentyessä sytettiin grilli ja haulbagien kätköistä kaivettiin esiin tarkasti varjellut vodkapullot.
Illan pimetessä ja lampaan tiristessä joen sileiksi hiomilla kivillä kävi hyvin selväksi, että lampaasta riittäisi koko leirin väelle syötävää. Kaikki saivatkin varmasti osansa ja nuotion ympärillä vietti iloista ja railakasta iltaa kaikki perusleirissä majoittuneet kiipeilijät.
Vain kaksi kiipeilijää jäivät paitsi grillin antimista. Joitakin satoja metrejä perusleirin yläpuolella Misha ja Erik siemailivat viimeisiä vesipisaroitaan yrittäen tyhjin vatsoin löytää tietään alas pimeältä Kyrkchilta vuorelta kohti alhaalla loimuavaa leirinuotiota.
Nuotion lämmössä iltaa viettävät eivät voineet kuin seurata otsalamppujen tuiketta mustan graniittimeren syövereissä. Lopulta lammas oli syöty ja väsyneet ja kylläiset ihmiset kömpineet makuupusseihinsa. Aamuyön tunteina Erik ja Misha palasivat lopulta leiriin jäähtyneen hiilloksen ja paljaaksi kaluttujen lampaan luiden äärelle.
Seuraavana päivänä saimme kuulla eeppisen tarinan kuinka raemyrsky oli iskenyt kiipeilijöiden niskaan jo ensimmäisenä päivänä ennen bivihyllylle pääsyä. Mishan oli onnistunut piiloutua pahimmalta raepommmitukselta chimneyn sisään, mutta Erikille ei ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa kiipeilyä vesi- ja loskaputoukseksi muuttuneessa sisänurkassa. Läpimärät tarinan sankarit olivat viettäneet yönsä leveään halkeamaan ahtautuneena, minkä jälkeen he olivat päässeet toisena päivänä suunnitellulle bivihyllylle kuivattelemaan itseään ja varusteitaan.
Moni olisi varmaan tässä kohtaa todennut jo että ehkä on aika kääntyä takaisin kun matka ei ole edennyt suunniteltuun tahtiin, yö ei ole ollut varsinaisen palauttava ja kiivettävää ylös on vielä kilometrin verran. Misha ja Erik olivat kuitenkin päättäneet että jatkossa syödään pakastekuivatut pussiateriat puoliksi ja matka jatkuisi ylöspäin seuraavana aamuna.
Periksiantamattomuus palkittiinkin tälläkin kertaa ja seuraavana päivänä Misha ja Erik saivatkin kiivettyä aivan huipun tuntumaan, josta mekin heidät ensimmäisen kerran bongasimme kaukoputkellamme. Huipulla aikaa oli pakon edessä jouduttu käyttämään juomavesien sulatteluun. Pulaa sulatettavasta lumesta ei edellisen myrskyn jäljiltä onneksi ollut. Matka alas oli ilmeisen pitkä ja vielä pidempi väsyneenä ja nälkäisenä.
American Way
Parin lepopäivän jälkeen oli Misha toipunut edellisen reitin koettelemuksista riittävästi lähteäkseen kanssani yrittämään American Way reittiä. Suunnitelmanamme oli lähteä liikkeelle rauhassa aamupalan jälkeen, kantaa viimeiset romut reitin alle ja kiivetä pari ensimmäistä köydenpituutta.
Tässä vaiheessa lähestyminen ylös jyrkkää irtonaista kivikkoa reitin alle sujui jo kohtuu hyvällä rutiinilla. Pienen pakkaus tuokion jälkeen reitin alla olimme valmiita aloittamaan kiipeilyn. Misha selvitti ensimmäisen kinkkisen släbiköydenpituuden muutaman varaslähdön jälkeen ja pääsimme kunnolla seinälle.
Toinen köydenpituus on reitin vaikein. Kyseinen pätkä on erittäin hieno, pitkä ja monimutkainen jyrkkä släbi. Köydenpituus on täysin pultattu, joten henkistä haastetta se ei tarjoile perus sportti reittiä enempää. Mikään yksittäinen muuvi ei ole erityisen vaikea tai raskas, mutta betaa on paljon muistettavaksi ja pitkällä köydenpituudella on helppo tehdä jokin pieni virhe jalkojen sulaessa alta. Pienet ja ajoittain terävät otteet myös syövät nahat nopeasti, jos yrityksiä alkaa kertymään.
Lähdin ensimmäiseen yritykseen mielestäni hyvällä meiningillä ja kiipesin ensimmäisten vaikeiden kohtien ohitse kohtalaisen sujuvasti. Noin köydenpituuden puolivälissä asetin kuitenkin jalan hieman väärään kohtaan, minkä seurauksena en saanut painoa kunnolla jalalle ja tuskaisesta punnerruksesta huolimatta kädet lopulta valuivat irti slouppereilta.
Tässä kohtaa pohdin pitäisikö vain laskea alas ja ottaa uusi yritys kun nahkoja vielä on jäljellä. Päätin kuitenkin kiivetä köydenpituuden loppuun, jotta loputkin muuvit tulisi palauteltua mieleen ja saisin jätettyä jatkot seinälle sekä vietyä haulausköyden yms. kamat köydenpituuden loppuun pois valjaista painamasta.
Tämä osoittautuikin hyväksi valinnaksi, sillä putosin lopun köydenpituuden aikana useamman kerran. Osittain omien sähläilyjen, osittain murenevien otteiden vuoksi.
Laskeuduin takaisin ständille Mishan seuraksi ja pienen tauon jälkeen oli aika lähteä uuteen yritykseen. Tiesin köydenpituuden olevan kiivettävissä, mutta kysymys kuuluikin kuinka monta yrkkää se vaatisi ja jäisikö sen jälkeen aikaa, nahkaa ja energiaa kiivetä loppu reittiä. Kiipeily ilman ylimääräisiä romuja valjaissa tuntui kuitenkin paljon kevyemmältä ja kruksiköydenpituus antautuikin toisella yrityksellä yllättävänkin varman tuntuisesti.
Aamu oli tässä kohtaa kääntynyt iltapäiväksi ja aurinko kääntynyt seinälle. Onneksemme päivä oli kuitenkin suhteellisen viileä ja hieman pilvinen. Iltakaan ei vielä ollut niin pitkällä, joten päätimme jatkaa matkaa sen sijaan, että olisimme laskeutuneet maahan nukkumaan.
Seuraavat kaksi köydenpituutta ovat paperilla myös pitkiä ja vaikeita, mutta käytännössä molemmissa vaikea osuus on hyvin lyhyt, eivätkä ne näin ole likimainkaan yhtä kuluttavia. Selvitimme Mishan kanssa molemmat köydenpituudet tukevan puhinan saattelemina, mutta ilman lipsahduksia. Auringon laskiessa vastapäisten vuorten taakse, päätimme pystyttää ensimmäisen leirimme.
Reitin alkupuoliskolla ei oikein ole kelvollisia hyllyjä nukkumista varten. Topossa seisoo kohdassa, johon jäimme nukkumaan ”poor bivy for 2”. Itse en kyllä käsitä miten kyseisellä kiven ulkonemalla olisi tarkoitus yöpyä muutoin kuin seisaaltaan.
Olimme kuitenkin varautuneet tähän pakkaamalla mukaan yhden paksua uimapatjaa muistuttavan puhallettavan portaldegen ja kotitekoisen riippumaton. Ensimmäisenä yönä suoralla seinällä oli iltapalan kokkailu ja nukkumaan asettuminen varsin vaivalloinen operaatio, mutta kun lopulta pääsimme käpertymään makuupusseihimme tuli uni yllättävänkin hyvin.
Toisen päivän kiipeily ei sisältäisi paperilla yhtä vaikeita köydenpituuksia kuin ensimmäinen, mutta selkeän feissikiipeilyn sijaan luvassa olisi leveitä halkeamia ja pitkiä uuvuttavia köydenpituuksia. Erityisesti mielessämme kummitteli ”Kyrgyz Monster” köydenpituus.
Kyseinen rööri on jättimäisen fleikin muodostama leveä halkeama, jota kiivetään työntämällä toisen jalan polvi sekä reisi halkeamaan, minkä jälkeen rööriä voi ryömiä ylös sentti kerrallaan. Itse halkeama osuus ei tällä köydenpituudella ole erityisen vaikea vaan lähinnä uuvuttava. Kuitenkin juuri ennen seuraavalle hyllylle pääsyä, halkeama loppuu ja lopussa odottaa muutaman muuvin mittainen kiperä krimppiboulderi herkillä jaloilla. Varsinainen pihvi onkin saapua boulderiin riittävän levänneenä, jotta haukkareissa riittää vielä jerkkua lukotella krimppien välillä ja toisaalta varpaissa tuntoa seistä pienillä nökeröjalitsuilla.
Misha aloitti taistomme tämän leveä rännin kanssa. Kun katsoin Mishan puskevan tuskan huutojen saattelemana leveän halkeaman ensimmäisiä metrejä, aloin epäillä ettei vaikeus muodostuisikaan aivan yksinomaan lopun boulder osiosta. Mishan pari ensimmäistä yritystä päättyivät sankarillisiin pannuihin halkeama osuudelta. Parin halkeamapainierän jälkeen oli pidempi palautus paikallaan, joten pääsin vuorostani yrkkämään onneani Kirgiisian monsterin kanssa.
Kiipeily alkoi varsin lupaavasti. Reisijammit tuntuivat pääosin tukevilta halkeamassa ja vaikka välillä luisuinkin juuri saavutetut sentit alas koin että pystyn aina lepäilemään reiden varassa istuskellen. Eteneminen näin oli kuitenkin tuskaisen hidasta. Halkeaman vinosta kulmasta johtuen muodostui itselleni suurimmaksi vaikeudeksi saada avattua lonkkia riittävästi, jotta saisin alemman jalan kunnolla sisään halkeamaan ja pääsisin työntämään itseäni ylöspäin. Halkeamasta oli vaikea tippua, mutta myös ylöspäin liike oli tuskaisen työlästä.
Välillä fleikin reunassa oli niin hyviä otteita, että kiipeily onnistui myös halkeaman ulkopuolella, mikä tarjosi tervetullutta lepoa muussatuille jaloille. Erityisesti vasemman jalan nilkka oli hankautunut verille fleikin terävää reunaa vasten ja halkeaman lopun lähestyessä oli mielessäni vain yksi ajatus. Lopun boulderissa ei saisi päästää irti vaikka kuinka väsyttäisi tai pelottaisi! Uusi kierros ylös rööriä ei olisi vaihtoehto.
Halkeaman lopussa fleikki kääntyy katoksi, jonka alla tehdään undereilla ja kneebaareilla traverse oikealle, josta varsinainen krimppailu yläpuolisella feissillä alkaa. Tullessani traversen alkuun katsoin, että koko halkeama osuuden mukanani kuljettamalle isolle camalotille ei olisi enää tarvetta ja jätin sen traversen alkuun. Tämä osoittautui kuitenkin kuitenkin virheeksi, sillä kiskoessani köyttä klippiä varten traversen lopussa, tajusin aiemmin jättämäni kamun olevan liian syvällä halkeamassa ja olevani täysin jumissa köysikitkan vuoksi.
Vaihtoehtoja ei ollut. Oli pakko lähteä kiipeämään traversea takaisinpäin pumpun yltyessä yhä polttavammaksi. Pääsin vaivoin takaisin traversen alkuun ja sain vapautettua köyden kamusta. Yritin hieman palautua halkeamassa, mutta pumppu oli jo niin kova, ettei palautuminen enää onnistunut. Lähdin epätoivoisesti vääntämään traversea kolmanteen kertaan ja pääsinkin sen loppuun roikkumaan kahvoille.
Yläpuolisella feissillä krimpit ovat suhteellisen hyviä, mutta jalat halkeamasta poistumisen jälkeen eivät ole kummoisia. Tiesin Sebastianin ottaneen yhdet lennot kyseistä kohtaa jalan irrottua pieneltä nökeröltä ja olin saanut betaa, että ylempänä olisi parempi jalkis, josta voisi runtata voimalla seuraavaan krimppiin.
Löysinkin nopeasti kyseisen kumin mustaksi värjäämän nökerön ja yläpuolisen isomman jalkaotteen. Samalla hetkellä tiesin, että tässä pumpussa en mitenkään jaksaisi runtata lukotusta ylemmältä jalalta. Tossun olisi nyt vain pysyttävä nököllä. Päästin pihalle viimeiset power screamit ja viimeisten krimppien vaihtuessa kahvoiksi hyllyn reunalla vaihtuivat tuskanhuudot riemunkiljahduksiksi.
Kontattuani viimeiset metrit ständipaikalle varmistin Mishan ylös ja myös Mishan onnistui kolmannella yrittämällä taistella itsensä ylös Monsterin halkeamasta. Pienen hyllyn jälkeen oli meillä edessä vielä kaksi pitkää 70m köydenpituutta. Yksi kummallekin väsyneelle miehelle. Kiipeily sisälsi kaikkea tiukasta krimppailusta leveisiin rööreihin. Kun tähtäät nousevien kyynärpäiden seasta deadpointtia listaan kutosen kamun killuessa valjaissa painona, tiedät olevasi laatuseikkailulla.
Pitkän ja rankan päivän päätteeksi odotti meitä palkintona reitin paras bivihylly. White block bivi tarjoaisi ylelliset majoitustilat isommallekin seurueelle. Meille se tarjosi mahdollisuuden ottaa valjaat hetkeksi pois ja ojentaa raajat suoriksi hattaran pehmeän ilmapatjan päällä.
Bivihyllyn jälkeen reitin luonne vaihtuu täysin. Jyrkästä, fyysisestä ja monin paikoin sporttisesta kiipeilystä siirrytään hieman loivemmille ja fyysisesti helpommille köydenpituuksille. Kuitenkin samaan aikaan kiven laatu muuttuu paikoitellen huonommaksi, varmistukset ajoittain harvemmiksi ja reitin löytäminen vaikeammaksi.
Fyysisesti vaikein jäljellä olevista köydenpituuksista on bivihyllyn jälkeen toinen köydenpituus, joka on haastava ja vaikeasti luettava alas kiipeily pienillä ja terävillä otteilla. Kokeneen ketun elkein usutin Mishan ottamaan ensimmäisen yrkän alas kiipeilyyn sillä verukkeella, että alaviistoon suuntautuvaa kiipeilyä olisi helpompi yrittää liidaajana.
Kuitenkin osoittautui, että köydenpituus oli huomattavasti helpompi sen jälkeen, kun Misha oli käynyt toteamassa ensin arvioimamme kiipeilysuunnan kokonaan vääräksi ja merkinnyt terävimmät — eli parhaat — otteet verisin tikkari merkein. Näiden ohjeiden ja Mishan horjumattoman kannustuksen turvin onnistuinkin valuttautumaan alas koko ajan varmana siitä, että ihan kohta irtoan kalliosta. Kuitenkin, kun vain pitää kiinni vaikka kuinka uskoisi putoavansa, löytävät jalat lopulta seuraavat otteet ja lopulta löysin itseni ”viimeisen” vaikean köyden pituuden lopusta.
Vaikka vaikean kiipeilyn piti tässä kohtaa olla ohitse tarjosivat jäljellä olevat ”helpot” köydenpituudet sen verran töitä jo varsin uupuneelle parivaljakolle, että jäimme vielä viettämään yhden yön reitillä pari köydenpituutta huipun alapuolella. Iltapalaa kokkaillessa tiesin reitin olevan jo paketissa ja tunnelma makuupussiin käpertyessä oli hieman epäuskoisen tyytyväinen.
Erityisesti mieltäni lämmitti kokemus, että tällä kertaa olin kiivennyt hyvillä mielin ja reippaasti, lähellä omaa kiipeilytasoani isolla seinällä. Tunsin ylpeyttä, että olin pitänyt kiinni oikeasti tippumiseen saakka, enkä antanut periksi jännitykselle tai uupumukselle, kuten olin usein aiemmin tehnyt pidemmillä vaikeilla reiteillä. Iso syy tämän kertaiseen onnistumiseen oli varmasti Mishan mukanaan tuoma huoleton ja periksiantamaton tunnelma. Olimme tulleet reitille kiipeilemään, emmekä vain kömpimään ylös.
Retin neljäntenä päivänä olisi ohjelmassa toppaus sekä laskeutuminen. Kiipeily ylös viimeiset helpot köydenpituudet sujuikin ilman sen suurempia ongelmia. Olimme kuulleet, että laskeutuminen alas olisi erittäin helppoa ja sujuvaa, emmekä siksi olleet kovinkaan huolissamme iltapäivälle luvatuista sateista.
Meidän osaltamme laskeutuminen ei kuitenkaan sujunut aivan suunnitellusti. Heti ensimmäisellä laskeutumisella huipulta onnistuimme saamaan köysissä olevan solmun jumiin, emmekä näin saaneet ollenkaan vedettyä köyttä alas. Eipä siinä mitään. Koska meillä oli edelleen molemmat köyden päät hallussa, onnistui kiipeily takaisin ylös varsin helposti ja pääsimme vetämään köydet alas.
Viimeinen köydenpituus oli kuitenkin tyypilliseen tapaan loivaa ja lohkareista maastoa ja köyden pudotessa alas jäi sen pää tietysti toisen kerran jumiin köydenpituuden puolivälin hyllyllä oleviin lohkareisiin. Ei muuta kuin liidamaan irrottamaan köyden päätä. Onneksi kiipeily oli sen verran helppoa, että köyden irrottamisen jälkeen onnistui kiivetä takaisin alas ilman uutta laskeutumis yritystä.
Tässä kohtaa olimme käyttäneet ensimmäiseen laskeutumiseen yli tunnin ja matkaa olisi vielä melkein parikymmentä laskeutumista lisää. Iltapäivän sateiden välttäminen ei vaikuttanut enään lainkaan selvältä.
Onneksi laskeutuminen lähti kulkemaan sujuvammin ja iltapäivään mennessä olimme päässeet Kyrgyz Monster halkeaman yläpuoliselle hyllylle. Tässä kohtaa reitti kulkee huomattavan paljon sivulle, mikä ei ollut meillä aivan kirkkaana mielessä. Yhden epäonnistuneen laskeutumisyrityksen ja takaisin ylös jumaroinnin jälkeen Mishan onnistui kiskoa itsensä seuraavalle laskeutumisankkurille ja oli minun vuoro lähteä laskeutumaan perässä.
Olimme kuitenkin käyttäneet aamupäivän tohinoihin sen verran aikaa, että iltapäivän sateet olivat saapuneet. Sateen piiskatessa seinää ja kiipeilijöitä, onnistuin vaivoin kiskomaan itseni haulbagin kanssa Mishan seuraksi laskeutumisen loppuun. Aloin kiskoa märkää köyttä alas ja katsoin köyden pään tippuvan ohitsemme vajaa parikymmentä metriä sivullamme. Tunsin köyden pään osuvan johonkin ja köysi laskostui pysähdyksiin hieman yläpuolellamme, kymmenisen metriä meistä sivulla. Aloin kiskoa varovaisesti köyttä takaisin meitä kohden, mutta pian tunsin köyden kiristyvän pysähdyksiin.
Yritimme irroittaa köyttä sitä heiluttelemalla ja toisaalta kaksin voimalla kiskoen. Ei hievahdustakaan. Olisi lähdettävä irrottamaan köyden päätä. Ongelmana kuitenkin oli, että olimme täysin pystysuoralla seinällä ilman mitään halkeamia, joita pitkin olisi voinut varmistaa itsensä köyden jumissa olevan pään luo. Päätimme että lähtisin laskeutumaan mahdollisimman sivuviistoon, jotta pääsisin näkemään missä köysi on jumissa, ja mahdollisesti irrottamaan sen vetämällä eri suuntaan.
Lähdin laskeutumaan samalla työntäen itseäni märästä kallion pinnasta kohti jumissa olevaa köyttä. Onnistuin lopulta pääsemään riittävän sivulle, että näin köyden olevan yläpuolellani jumissa yksittäisen kaillioseinmästä törröttävän fleikin ympärillä. Vaikka onnistuin saamaan köyden toisenkin pään käsiini, ei köyden irroittamisesta ollut toivoakaan. Olisi kiivettävä pahaonnisen fleikin luokse.
Jumaroituani takaisin laskeutumisankkurille päätimme että kiipeäisimme muutaman metrin yläpuolellamme olevalle pultille, josta olisi ehkä mahdollista päästä köyden varassa itseään sivulle työntäen suhteellisen hyviä otteita tarjoavan rampin luokse. Ramppi mahdollistaisi toivon mukaan kiipeilyn takertuneen köyden luokse.
Lähdin matkaan kiskoen itseäni märistä krimpeistä sivusuuntaan Mishan laskiessa köyttä ulos. Onnistuin vaivoin pääsemään rampille, jota pitkin kiipeily onnistuisi takertuneen köyden luokse. Sadekin oli armollisesti tässä kohtaa jo tauonnut. Köyden pää oli kuitenkin niin kaukana sivulla, ettei sinne pystyisi mitenkään siirtymään köyden varassa. Ääni väristen pyysin Mishaa laskemaan lisää löysää köyteen ja lähdin kiipeämään sivuttain kohti sotkeutunutta köyttä. Käsiotteet olivat hyviä, mutta jalkaotteita ei liiemmin ollut. Pienen rampin reunaa huukatessani yritin olla ajattelematta kymmenmetristä heiluria, joka olisi edessä otteen livetessä.
Saatuani köyden irti fleikin nokasta lähdin peruuttamaan kohti viimeisiä hyviä otteita. Saavutettuani viimeisen kahvan pyysin Mishaa vetämään köyden kireälle — V A R O V A S T I — ja lähdin hivuttautumaan krimpeillä takaisin päin. Kun köyden kulma muuttui jälleen hieman miellyttävämmäksi uskalsimme jo huokaista helpotuksesta.
Loppumatka alas sujuikin ongelmitta ja illan tullen olimme takaisin perusleirissä muikeat hymyt huulillamme 🙂
Loppureissu
Vaikka meillä oli vielä reilu viikko aikaa Ak-Suun laaksossa ennen kotiinlähtöä, alkoi ilmassa olla jo lähdön tunnelmaa. Kaikki alkoivat olla henkisesti sekä fyysisesti väsyneitä ja sääkin oli kääntymässä yhä syksyisemmäksi.
Loppu reissuun mahtui kuitenkin hienoja kiipeily suorituksia kuten Erikin ja Erikin nousu seudun korkeimmalle Odessa huipulle, sekä perusleirin ympäristöön lähinnä Erik G:n ja saksalaisen Fabianin kiipeämät erinomaiset ja ilman pädejä erinomaisen jännittävät boulderit.
Sebastian ja saksalaiset ystävämme Jonas sekä Valentin kävivät myös yrittämässä kunnianhimoista ensi nousua perusleirin viereiselle Ortotubek vuorelle, mutta tällä kertaa yritykset päättyivät katon ylitykseen ja sitä seuranneeseen släbiin vailla varmistuksia.
Lopulta viimeisen viikon tullessa käsille oli retkueestamme virtaa enää kyltymättömällä Mishalla. Itse olisin ollut valmis boulderoimaan perusleirin ympäristössä tai kenties kiipeämään joitakin helppoja päiväreittejä. Mishan seikkailunhimoinen sydän kuitenkin johdatti meidät pakkaamaan haulbagit viimeistä seikkailua varten ja lähdimme kantamaan reppuja kohti viereistä Kara-Suun laaksoa ja Asan vuorta. Kuulemma laakson olisi mukava puolen päivän tallustelu.
Illan pimentyessä kävelimme kuitenkin yhä ylöspäin jäätikön vartta Kara-Suu laaksossa. Myös taivaalla olevat pilvet alkoivat tummumaan samaa tahtia illan kanssa ja pimeän tultua oli sade yltynyt jo varsinaiseksi rankkasateeksi. Kulkiessamme läpimärkinä ylös jäätikön jättämiä moreeneja ja kuunnellessamma ympäröiviltä vuorilta alas vyöryviä vesi- ja kivimassoja totesimme, että ehkä emme tänä iltana pääsisikään aivan reitin alle ja päätimme leiriytyä odottamaan aamua.
Meillä ei kuitenkaan ollut mukana mitään bivipusseja kummempia majoitteita, joten päätimme etsiä sopivan suojaisan lohkareen, jonka alle voisimme käpertyä suojaan myrskyltä. Laskimme reppumme ensimmäisen kohtalaisen kiven alle. Mielessäni mietin jo, että tästä tulisi kylmä ja kostea yö. Päätimme kuitenkin vielä vähän katsella ympärillemme jos löytäisimme jotain parempaa.
Pienen etsinnän jälkeen löysimmekin varsinaisen unelmien luolan. Valtavan lohkareen alla olisi ollut täysin rutikuivaa ja tuulelta suojaisaa tilaa vaikka kymmenelle innokkaalle kiipeilijälle. Tyytyväisenä rakensimme itsellemme lohkareikkoon kivipedit ja jäimme odottamaan aamua.
Aamulla päivä oli seljennyt sen verran, että kävelimme reitin alle ja lähdimme kiipeämään. Kuitenkin muutamien köydenpituuksien jälkeen totesimme tummien pilvien taas kerääntyessä viereisten vuorten taakse, että kummallakaan meistä ei ollut enää tarvittavaa paloa jatkaa epävarmassa kelissä ylöspäin. Löytämämme luolan mukavuudet painoivat vaakakupissa huippua enemmän.
Päästyämme takaisin luolan suojiin tiesin reissun olevan kiipeilyn osalta ohitse, vaikka ehdimmekin vielä kiivetä hieman perusleirin ympäristössä ennen kotimatkan alkua.
Matka kotiin sujui ilman sen suurempia kommelluksia, vaikka olimmekin hieman huolissamme kuinka kävely takaisin sujuisi. Retkikuntamme jäsenet olivat jo lopen uupuneita ja reissun aikana oli kertynyt joitakin hieman vakavampia kolotuksia kiehuvan teeveden aiheuttamista palovammoista kipeytyneisiin vanhoihin nilkkavaivoihin.
Myös omalta osaltani reissu vaati hintansa. Kotisuomen kallioille palattua kävi hyvin nopeasti selväksi, että tankki oli niin sanotusti tyhjä reissun päätteeksi. Parin viikon levon jälkeen alkoi vatsataudin runtelema suolisto toimia jälleen suhteellisen normaalisti ja kehossa olemaan riittävästi virtaa aloittaa taas treenaaminen kiipeilykunnon nostattamiseksi ylös pohjamudista.
Nyt kolme kuukautta kotiinpaluun jälkeen, alkaa olo olla pikkuhiljaa palautunut ja kiipeily tuntumaan taas lähes samalta kuin ennen matkaan lähtöä. Vaikka reissua voi jo muistella hieman ruusunpunaisten lasien värittämänä, jäi tämän matkan jälkeen kuitenkin selväksi, että tulevana kesänä aion keskittyä sporttikiipeilyyn.
