Olemme seuranneet Laitisen Annan yhteistä matkaa hänen projektinsa ”Escalatamastersin, 9a” kanssa jo reilun vuoden pätkän ja Karpoiltakin oli kyynel vierähtää poskelle, kun Anna sai reitin kellistettyä kaikkien matkan varrelle sattuneiden hidasteiden jälkeen 5.4.2023. Karvahatut päästä ja Elosen Herkkumämmit huulille juhlan vuoksi!
Kuka Anna?
Jos joku lukijoistamme ei vielä tunne tätä naiskiipeilymme keihään terävintä kärkeä, niin lyhyesti tiivistettynä hän on soihdunkantaja, joka on siirtänyt vaikeusastetta naisten osalta 8b:stä nyt jo 9a:han saakka. Tikkilistalta löytyy myös muun muassa 8B boulder ja 8b ensinousu ”Mania” viime kesältä. Uran varrelle mahtuu myös vahvaa menestystä kisakiipeilystä SM- ja PM-tasolla sekä boulderissa, että sportissa.
”Escalatamastersin” vaikuttavuudesta jotain kertoo se, että Karpojen kirjanpidon mukaan Anna on toinen Pohjoismainen naiskiipeilijä Matilda Söderlundin jälkeen, joka on kyseisen vaikeusasteen saavuttanut. Jonkinlaisena mittarina lienee myös se, että kotimaisista mieskiipeilijöistä tämän virstanpylvään ovat saavuttaneet vain Tomi Nytorp, Anthony Gullsten, Axel Lindfors ja Samuel Hammer (koska onhan Pamun Still Life oikeasti 9a…) 😉
Miksi Escalatamasters?
Reitti oli pyörinyt Annan mielessä jo vuosia, itse asiassa siitä saakka, kun Mestari Nytorp (Tomi) sen kiipesi vuosia sitten. Keskustelut samaisen mestarin kanssa vahvistivat ajatusta siitä, että ”Escalaa” on joku päivä päästävä testaamaan, sillä usein he jakavat reittien osalta yhtäläisen maun. Viimekeväinen viikon kestänyt testikierros saikin aikaan rakkautta ensi silmäyksellä ja Obsessio syntyi välittömästi. Anna pohti, että toki jos hän tahtoisi etsiä itselleen mahdollisimman sopivan reitin, se olisi pikkuisilla terävillä krimpeillä varustettu liskoilu. Tällä kertaa tuon liskoilun lisäksi projekti tarjoili upean visuaalisen kokemuksen ja koko lisäksi reitin osalta kattauksen kaikenlaista kiipeilyä poweripullistelusta juurikin tuohon liskoilupepunpyöritykseen.
Reitti
Vielä viime keväänä Anna luuli reitin olevan 35 metriä tanakkaa mikrolistoista vetämistä, mutta jo alkuunsa realisoitui, että hän oli hyvinkin väärässä. Reitti itse asiassa koostuu kahdesta melko lailla täysin erilaisesta puoliskosta. Ensimmäinen puolikas on erittäin fyysinen n. 45 astetta jyrkkä voimajumppa, joka pitää sisällään tufia, slouppereita, isoja muuveja, kneebareja, huukkeja ja backsteppejä. Ensimmäisellä puolikkaalla on vaikeutta 8b+:san verran.
Toinen puolikas on reitin varsinainen dinner, joka pitää sisällään kolmisenkymmentä ”Nummimaista” muuvia mikrolistoilla. Muuvien välissä voi tehdä pieniä babysheikkauksia, mutta lepäämään toisella puolikkaalla ei käytännössä pääse missään kohtaa. Anna pohtikin, että jos tykkää Nummen pepunpyörittelyliskoilusta, suurella todennäköisyydellä rakastaa jälkimmäistä puolikasta. Reitin kryptisen betan osalta Anna sai jo viime keväänä Hazel Findlayltä yksityiskohtaisen tarkkoja vinkkejä, joita kyseinen kiipeilytekniikan ihmelapsi oli reittiä työstäessään löytänyt.
Valmistautuminen
Kun viime keväänä juttelimme Annan kanssa projektin alkutaipaleella, hänen visionsa oli melko selkeä ja tavoitteena oli saada valmistautumiseen struktuuri, jossa kaikki osaset palvelisivat lopputulosta. Yhtenä merkittävänä osana oli pitää yllä ja jopa kehittää bouldervoimaa Etelä-Afrikan boulderreissulla, jotta reitin vaikeat muuvit tuntuisivat helpommilta ja tämän jälkeen suunnata Flatangeriin hankkimaan voimakestävyyttä. Mutta kuten niin usein elämässä käy, suunnitelmat on tehty muutettaviksi ja kesän lopulla sairastettu ensimmäinen korona muutti suunnitelmia välittömästi.
Kondis droppasi koronan jäljiltä melkoisesti ja syksyn Rodellarin retken tavoitteeksi tulikin nostaa peruskondista kiipeämällä määrää. Retken lopulla avautui kuitenkin vielä lisäksi mahdollisuus käydä muistelemassa ”Escalan” muuveja ja hioa mikrobetaa. Reitti oli puoliksi märkä, joten varsinaisiin yrityksiin ei ollut siltäkään osin kiinnostusta, mutta huonompi kunto psyykkasi betan optimointiin.
Syksyllä ja talvella suunniteltu systemaattisempi treeniohjelma muuttui peruskunnon rakentamiseksi hallitulla kaaoksella sekoittaen kestävyystreeniä ja boulderointia. Toinen merkittävämpi takapakki tulikin sitten toisen koronan myötä tammikuussa taudin lyödessä naista kuin vierasta sikaa. Suunnitellun peruskunnon rakentamisen osalta alkoikin tulla melkoinen kiire ja loppujen lopuksi Anna päätti lähteä Espanjaan viimeistelemään kuntoa itse reitille, sillä kevät ja sen myötä liian lämpimät kelit alkoivat painaa päälle.
”Old keys don´t open new doors”
Anna tutustui viime keväänä Hazel Findlayhin (ja hänen poikaystäväänsä Angukseen) Kataloniassa paremmin ja on sen jälkeen kuunnellut Hazelin psyykkiseen harjoitteluun liittyviä podcasteja omasta mielestään jopa mantramaisesti 🙂 Talvella Anna törmäsi myös sanontaan ”Old keys don´t open new doors” ja hän päätti muuttaa projektin työstämisen osalta aiempaa lähestymistään radikaalilla tavalla. Aiemmin hyväksi koetulla ”go with the flow” -asenteella Anna on toki päässyt varsin vaikuttaviin tuloksiin, mutta nyt tuntui siltä, että tarvitaan strategisempi lähestymistapa. Anna on saattanut aiemmin levätä 8c:ltä putoamisen jälkeen 2 minuuttia, teipata sormia vielä entisestään paksummilla tupoilla ja ottaa uuden yrkän. Nyt hiukan torsoksi jäänyt valmistautuminen ja reitin absoluuttinen vaikeus itselle pakottivat optimoimaan kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) keinot lopputuloksen saavuttamiseksi.
2 ensimmäistä viikkoa Espanjassa pitivät sisällään reitin työstöä, helpompaa määräkiipeilyä ja 2 sisätreeniä otelautailun ja boarditreenin muodossa per viikko. Pääpainona laatu, eikä määrä (kuten tavallisesti…). Oheen lisäksi kevyttä lenkkeilyä yleiskondiksen nostamiseksi ja palautumista tehostamaan. Reitin yläosan pitäessä sisällään oikeasti erittäin pieniä otteita oli selvää, että sitä ei voi kiivetä sormet teipeissä. Kahden ensimmäisen viikon jälkeen Anna ei joutunutkaan käytännössä teippaamaan sormia koko loppureissun jälkeen lainkaan! Merkittävimpänä syynä lienee se, että ensimmäistä kertaa Annan A Muerte -asenne ei pitänyt sisällään kiipeämistä aamusta iltaan ja illasta aamuun…
Strateginen lähestyminen piti sisällään myös reitin jakamisen osiin, joita Anna työsti välillä eri päivinä painottaen yläosaa, jossa on teknisyyden ja jatkuvuuden vuoksi suurin mahdollisuus epäonnistua pienenkin herpaantumisen myötä. Joinain päivinä hän skippasikin alaosan kokonaan jatkoista vedellen ja keskittyi hiomaan yläosaa. Yksi merkittävä osatekijä oli myös päiväkirjan pitäminen joka sessiossa. Anna pohti session päätteeksi aina mikä sessiossa toimi (alkulämppä, levot, miten pitkään oli viipynyt missäkin…). Päiväkirjaa seuraamalla oli mahdollisuus optimoida toimivat palaset ja toisaalta pitää mieli positiivisena, kun pystyi seuraamaan nousevaa trendiä työstön osalta.
Reissun osalta päätavoite oli kiivetä se kahdessa osassa (one hang) ja tuo tavoite täyttyikin jo suht aikaisessa vaiheessa reissua. Tavoitteen täyttyminen lisäsi omalta osaltaan paineita, mutta toisaalta poisti niitä, sillä reissu oli joka tapauksessa jo onnistunut. Myös oikeaan käteen hiipinyt kiputila alkoi haitata mentaalipuolta aiheuttaen ajatuksen siitä, että kroppa sanoo vain työsopimuksen irti, sillä joskus aiemmalla reissulla projektoidessa on vain tullut shut down -vaihe, jonka jälkeen kondis vain lähtee laskemaan. Levon ja rauhallisen työstön kanssa käsi ei onneksi mennyt pahemmaksi ja highpoint hiipi sessio sessiolta hiukan ylemmäksi.
Henkilökohtaiseksi kruksiksi alkoi muodostumaan yksi kitkariippuvainen ote, josta Anna tuntui putoavan sessio sessiolta. Hän kysäisikin vinkkiä legenda Paxtilta (Usobiaga), joka kehotti pitämään muutaman päivän tauon ja tekemään napakan voimakestävyyskuurin boulderseinällä 4×4:sia kiiveten. Reissun paluuaikataulun painaessa päälle Anna päätti mukailla tuota vinkkiä kiiveten yläosaa samalla idealla, jotta siihen saisi varmuutta, jolla se menisi myös kalmapumpussa.
Sendi
Varsinaisena sendipäivänä Anna kuvasi olleensa jostain syystä poikkeuksellisen rauhallinen ja jopa omissa oloissaan. Fiilis oli sellainen, että tänään on mahdollisuus antaa hyvä yrkkä ja toisaalta paine lähettämisestä ei hiipinyt mieleen. Hän jakoi mielessään reitin lohkoihin ja muisteli niissä olevia otteita, joille Hazelin poikaystävä Angus oli antanut jopa omat lempinimet 😅. Ajatuksena oli kiivetä ensimmäinen osa huolellisemmin kuin koskaan, toinen osa rennommin kuin ikinä, ekassa levossa tavoitteena oli levätä paremmin ja pidempään kuin kertaakaan aiemmin. Kruksin limaisesta piikistä taasen tuli vetää kovempaa kuin koskaan, jotta pääsee seuraavaan liukkaaseen slotiin…
”Pyrin katselemaan kaikkia otteita mahdollisimman tarkasti ja levoissakin keskittymään niihin, jotta ajatukset eivät lähde harhailemaan”. Kun sain otettua kruksin krusiaalisimman otteen täydellisesti, itse asiassa täydellisemmin kuin yleensä edes paikaltaan lähtien, olin melko varma, että reitti menee. Loppulepoon jäin kämppäämään kun pelkäsin, että sydän alkaa takomaan ja ylipuristan itseni vielä pumppuun näin lopussa. Ajattelin, että täältä olisi kyllä maailman nolointa vielä tippua. otin vielä extralevon ja odotin paria kaveria, jotka juoksi kannustamaan viereiseltä sektorilta, kun halusin kaiken mahdollisen tuen. Levon jälkeen on vielä 10 muuvin loppuboulder johon ei voi mennä kovin pumpussa ja joka on kiivettävä erittäin huolellisesti. Loppuboulderiin lähdin lähetysjännityksessä eri jalitsuilla kuin normaalisti, mutta olin onneksi työstövaiheessa joku kerta mennyt sen niilläkin ja pääsin räjäyttämään maailmani ankkurille!
Reitin varsinainen vaikeus selkeni konkreettisti Annalle vasta kokonaisyrkkiä ottaessa ja hänen mukaansa se on heittämällä vaikein reitti, jonka hän on koskaan kiivennyt. Verrokkina esimerkiksi Joe Cita 8c+ Olianasta, jossa ei ole yhtään niin pientä otetta, kuin Escalatamasterssin kruksipätkässä. Reitin varsinainen vaikeusaste oli kuitenkin häipynyt mielestä jo viime kevään ensimmäisellä reissulla, kun tavoitteena oli löytää itselle inspiroiva ja vaikea projekti. Kuten jo aiemmin mainittua, tutustuminen sai aikaa rakkautta ensi silmäyksellä ja reitti onkin Annan mukaan vaikeuden lisäksi hienoin, jonka hän on kiivennyt.
Tulevaisuus
Anna täyttää huomenna 33-vuotta. Ikä ei ole tuonut tullessaan pelkästään palautumisen hidastumista, vaan lisäksi ripauksen nöyryyttä ja armollisuutta itseään kohtaan. Reissun ja reitin projektoinnin aikana hän havahtui myös siihen, että jatkossa kehittyäkseen valmennuksen rooli voisi hyvinkin olla erinomaisen lisä. Nuorempana Anna oli norjalaisen Stian Cristopherssenin valmennuksessa, mutta myöntää itse sössineensä valmennuksen treenaamalla salaa välipäivinä (ja treenipäivinäkin). Hyvä valmentaja onkin hakusessaan ja kävimme mielenkiintoista keskustelua muun muassa eräänlaisesta kiipeilyikonista nimeltään Melissa LeNeve… Tärkeää valmennussuhteen osalta olisi löytää valmentaja, jonka valmennussuhde ei olisi vain etävalmennusta, vaan yhteiset sessiot olisivat suht helposti järjestettävissä
Kiipeilyn osalta tulevaisuuden suunnitelmissa on visiitti Rawyliin, josta löytyy Annan toinen obsession kohde ”La Cabane au Canada, 9a”. Annan kanadalainen kiipeilykaveri on kesällä menossa työstämään reittiä ja näin Annalla on avoin kutsu lähteä työstämään sitä yhdessä. Pieneksi haasteeksi nousee se, että mukaan lähtee myös Annan karvakaveri Mauri, jolle Rawylin ilmava varmistusständi voi olla melko eksoottinen kokemus. Toiseksi vaihtoehdoksi nousee Ceuse, mutta Anna pohti ettei sieltä tule mieleen heti selkeää projektia. Ehdotinkin, että hyppää Melissan kanssa työstöjunaan ”Biographielle, 9a+”. Reitin työstön ohessahan olisi hyvä rupatella mahdollisesta valmennussuhteesta 🙂
Omat vs. muiden odotukset
Halusin kysyä Annalta myös ulkoisista paineista, joita muut ihmiset hänelle kasaavat. Anna pohti, että selkeimminhän se nousee esille kisaamisessa, mutta hämmentävän usein muutenkin. Ajatuksena se, että jos reitti ei olisi tällä reissulla mennyt olisi osa kanssakiipeilijöistä varmasti tullut pohtimaan, että mikä meni vikaan kun reitti ei mennyt, vaikka omana tavoitteena olisi ollut juurikin tuo one hang… Esimerkkinä Anna kertoi tilanteen, jossa hän oli aikanaan mennyt loukkaantumisen jälkeen REDiin treenaamaan tietoisena siitä, että kunto on nollassa ja luultavasti ei pääse mitään. Hän olikin alkuun pohtinut, että menee joskus illalla kun siellä ei ole ketään, mutta päättänyt voittaa itsensä ja mennä pahimpaan ruuhka-aikaan. Reittejä työstäessä hän oli pohtinut kanssakiipeilijälle, miten vaikea tuo yksittäinen muuvi tässä lilassa reitissä voikaan olla kun ei tunnut menevän. Kanssakiipeilijän kommentti oli ollut ”Sunhan kuuluis flässätä tän tason reitit”. Häkellyttyään Anna oli jo ollut lähteä kotiin koko treenireissulta, mutta päätti kuitenkin mennä takaisin ja oli tokaissut kyseiselle kiipeilijälle ”Ei mun itse asiassa kuuluisi…”. Jälleen kerran ikä on tuonut armollisuutta itseä kohtaan ja hyväksynnän siitä, että teit niin tai näin, niin osalle ihmisistä se ei kelpaa koskaan.
Karpojen virallinen mielipide onkin, että vaikka jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta ihan kaikkia ei tarvitse sanoa ääneen…
Kiitokset
Merkittävimmät kiitokset saa poikaystävä Sampsa, joka on älytön tuki kaikessa. On virkistävää, kun on joku, joka ei ota paineita, eikä varsinkaan kasaa niitä.
Myös Sampsan vanhemmat ovat olleet mieletön tuki matkan varrella pitäen huolta Maurista aina kun on tarvis.
Hazel Findlayn rooli psyykkisen vahvuuden luomisessa on jotain, jota ei osaa sanoin kuvailla.
Ja lisäksi kaikki, jotka ovat olleet mukana reitillä ja valmistautumisessa. Toivon ja uskon, että te kyllä sen tiedätte.
Sponsorit
O.ME drinks
Mountain Hardwear
La Sportiva
Kiipeilyareena
Sunlight
Kuvat: Sami Laitinen