”Ihmisen elimistössä tapahtuu 30-vuotiaana dramaattinen muutos, kun kasvuhormonin tuotto lakkaa ja lihas muuttuu vaaleampaan olomuotoon” (lainaus 2000-alun Outdoor Maganizen artikkelista). Kiipeily on kuitenkin siitä mainio laji, että lajikohtaista voimaa ja kestävyyttä sekä varsinkin tekniikkaa ja strategiaa on mahdollista parantaa vielä aikuisemmallakin iällä. Tämän seikan todisti meille iän (ja kyborgolkapäiden) kanssa välillä tuskaileville Karpoille Antti Inkinen valaen uskoa ensi kesään ja kesiin sen jälkeen. Kiipeilyn moniosaaja ja lukuisissa tv-tuotannoissakin vaikuttanut perheenisä kiipesi Albaraccinin retkellä yhden alueen klassikoista ”Zarzamoran”, joka 7C vaikeusasteessaan on hyvinkin herran omaa maksimia 30 kiipeilyharrastusvuoden jälkeen. Miten tähän päädyttiin, sitä lähdimme selvittämään tarinan alkujuurilta, Lahdesta.
50vee, seiskacee! Onnittelut, vanha tavoitteemme 40vee/ seiskacee ei siirtynyt kuin 10:llä vuodella. Mikä fiilis?
Haha. Hyvä fiilis. Taidettiin Eero Virtasen kanssa alku vuodesta veistellä: 50 vee 8 aa, mutta sinne ei ihan päässyt.
Pykälä taaksepäin, kuka on Antti Inkinen?
Antti Ensio Inkinen 50,5 vuotta. Pyöritän avopuolison kanssa YogaRocks -nimistä boulderhallia Lahdessa, jossa myös tarjolla joogaa eri muodoissa. Yrittäjänä vuodesta 2000 lähtien.
Käväisit Everestillä muistaakseni neljäntenä suomalaisena vuonna 2009. Miten ja milloin ylipäätään päädyit kiipeilyn pariin?
Ensimmäisen kerran kokeiltiin Haviksella kiipeilyä vuonna 1994. Täällä Hollolassa / Lahdessa kun ei ollut alkuun sisähallia treenaamiseen, niin perinteen mukaisesti kesällä kiivettiin trädiä ja talvella etsittiin jääputouksia. Kaikenlaista kiipeilyä siis takana ja kaikessa olen aika ”toppahousu”.
Zarzamora. Mikä reitistä tekee hienon?
Kun rupeaa olemaan massaa ja ikää niin huukkailemalla helpottuu. Jotkut linjat vaan miellyttää silmää ja varsinkin kantit kiehtoo. Näin Andrej Sampon lähetyksen muutama vuosi sitten ja ajattelin kokeilla.
Lopussa nautinnollinen mantteli kruunaa reitin ja kokemuksen.
Kokemuksesta voisin väittää, että yli viisikymppisenä kondiksen kehittäminen (tai edes ylläpitäminen) ei ole maailman helpointa hommaa. Itse olet ainakin lähellä elämäsi mieskuntoa, missä salaisuus?
En ole varsinaisesti ikinä vain kiipeillyt. Monipuolista liikuntaa on aina harrastettu kaveriporukalla. Vasta viime vuosina olen lisännyt lajikohtaista, järkevää ja jaksoitettua harjoittelua kiipeilyn saralta. Mutta ei hampaat irvessä. Kehoa pitää kuunnella tarkasti, että edes hieman tapahtuisi kehitystä. Varmasti moni pystyy samaistumaan asiaan. Harmi että viikossa on vain 7 päivää.
Kiipeilyhallin omistajana kiipeily on toki elinkeino, mutta mikä muu kiipeilyssä on niin erityistä, että olet pysynyt sen parissa vuosikymmenet?
Kiipeilyn monipuolisuus, ja ehdottomasti muut kiipeilijät.
Onko vielä kaipuuta vuorille (tai köysireiteille), vai onko pikkukiville könyäminen vienyt sielun lopullisesti?
Vuoret ja pitkät köysireitit kiinnostavat vieläkin. Boulderointi on vaan niin helppoa toteuttaa ja viikossakin ehtii paljon.
Sivuten vielä aiempaa kysymystä. Taisit hiljattain olla opettelemassa reitintekoa Kuopiossa. Onko sellainen fiilis, että vielä näin aikuisella iällä kiipeilyssä on mahdollista myös oppia jotain uutta?
Romppaiselle ja Keipsille terveiset. Kuopiossa on hieno meininki ja hyvä kiipeilykulttuuri. Kannattaa ehdottomasti mennä Voemalle kiipeilemään.
Ja reitinteko muuttuu koko ajan. Nykyajan kiipeilijöiden tarpeet ovat hyvin erilaisia ja ne pitää pystyä tunnistamaan. Eli opittavaa on koko ajan.
Työstön alla olevia projekteja kiipeilyn merkeissä?
Jos se 8aa seuraavaksi :-). Yhtä hienoa linjaa olen työstänyt muutaman vuoden. Jos sen ( ja alueen ) saisi ensi keväänä auki, olisi se varsin mainiota.