HUOM! Artikkeli on julkaistu alunperin Mikkelin Työväenkiipeilijöiden blogissa vuonna 2017
Adrian Pollard vei viime viikolla suomalaista bigwall-kiipeilyä aika valtavalla askeleella eteenpäin vapaanousullaan El Capitanin Freerider -reittiin. Omasta mielestäni merkittävin puoli kyseisessä suoritteessa on se, että vaikkakin Eetu on valtavan hyvä ja dedikoitunut kiipeilyn harrastaja, on hän toisaalta ”normaalin” oloinen kiipeilyn harrastaja ja perheenisä. Koska kyseessä ei ollut Tomintahi OP:n kaltainen superstara, saa tällainen toppahousu perheenisäkin valtavasti lisäpontta otelautailuun ja halkeamasimulaattorissa roikkumiseen, sekä uskoa omien tavoitteiden saavuttamiseen kunhan malttaa laittaa välillä kiipeilykengät/ lenkkarit talven aikana jalkaan.
Kuinka haaveita toteutetaan? Adrian Pollardin tapauksessa näin:
Onnittelut upean reitin kellistämisestä! Mikä on fiilis näin muutaman päivän jälkeen?
Pitkäaikainen haave toteutui!! Freerider on ollut treenimotivaattori pitkään. Nyt lyö hyvällä tavalla tyhjää, mutta tilalle keksitään varmasti pian jotain..
Otetaan pykälä taakse ja selvitetään, kuka on Adrian Pollard?
Perheen, työn ja treenaamisen kanssa tasapainotteleva faija Helsingin Kalliosta. Kiipeilyä on takana yli parikymmentä vuotta, mutta alkuinnostus ei näytä hiipuvan ja kiipeily tuntuu edelleen olevan nousujohteista.
Milloin sait ensikosketuksen reittiin ja Yosemiteen?Tämä oli viides kerta laaksossa. Ensimmäinen visiitti 10 vuotta sitten oli pyhitetty El Capitanin Nose-reitin kellistämiselle tavalla tai toisella, kuten monella muullakin trädikiipeilijällä on tavoitteena Yosemiteen mennessään.
Freerideria yritimme Olli Koiso-Kanttilan kanssa 2012, mutta kyseessä oli vasta tunnustelureissu hännät koipien välissä.
Olet varmaankin tutustunut reitin historiaan suht perusteellisesti. Saadaanko tiivistetty kuvaus reitistä Freerider?Freerider mutkittelee Yosemiten kansallispuiston El Capitan -seinämää ylös kohdasta, jossa on jyrkkää kiivettävää tuhat metriä. Reitti on Alex Huberin 1998 vapaamuunnelma vaikeammasta Salathe-reitistä. Köydenpituuksia on n.37 riippuen miten niitä yhdistää. Vaikein köydenpituus on Huber pitch aka Boulder problem 7c+, sen voi toki välttääkin kiipeämällä kitkariippuvaista, mutta plussan helpompaa Teflon corneria.
Ensimmäiset 10 pitchiä tunnetaan nimellä Freeblast ja se on itsessään suosittu vapaareitti, sekä alku monelle muulle seinän reitille.
Kyseistä reittiä on käynyt testailemassa suhteellisen moni tekijämies vuosien varrella (Henkka, Juha Saatsi, Joonas, Aholan Antti yms.) Ilmeisimminkään greidi ei kerro ihan koko totuutta reitin haastavuudesta, vai mikä on itsellä fiilis näin jälkeenpäin?
En osaa sanoa mitä edelliset nousut ovat pitäneet sisällään. Voi olla että reittiä ei ole ollut tavoitekaan kiivetä kokonaan vapaasti. Jo El Capin toppaaminen on kokemus itsessään ja antaa paljon. Reitti ei ole monen mielestä paperilla kummoinen, mutta vaikeutta tulee siitä, että raskasta kiipeilyä, offareita ja kamojen haulausta tulee alle paljon ennen kuin edes pääsee hypistelemään vaikeimpien pitchien alkuotteita. Monet helpoiksi greidatut pitchit ovat uuvuttavia ja ilmavia sandbägejä. Vaikeimpienkin pitchien onsaittaajia Suomesta löytyy, mutta ehkä bigwall-kiipeilyn työläs luonne tai oheistaitojen omaksuminen ei houkuta.
Valmistauduitko reissua varten jotenkin spesifillä treenillä vai kiipeämällä ulkona mahdollisimman paljon, kuten kesän Atlantis-reissulla Norjassa?Atlantis Blåmannenilla palautti hyvin mieleen, mitä pitää ja saa olla mukana haulbägissä, ja millaista on kiivetä omaa maksimia, kun on ilmaa alla ja voi ranittaa.
En ehtinyt kiivetä ulkona niin paljon kuin halusin (harvapa ehtii). Onneksi trädikamojen kanssa kikkailu on taitona hieman samanlainen kuin pyörällä ajo. Tärkeämpää on periksiantamaton ”yläkautta pois”-mielentila ja riittävä boulder- ja sporttikunto, jossa greidit eivät olisi mahdottomia ainakaan yksittäisissä pitcheissä tarkasteltuina.
Voiko tällaisia isoja seiniä varten yleensäkään treenata spesiaalisti, vai onko tason tasainen nosto kiipeilyn kaikissa osa-alueissa?Puhtaasti fyysistä puolta voi treenata sisällä tai kallioilla kiipeämällä kerralla reittejä niin monta, että saadaan tavoitereitin kaltaisia metrimääriä täyteen.
Vastaavasti taitoihin sopiva strategia ja köysitekninen puoli on tärkeä. Homma voi todella helposti kaatua huonoon valmistautumiseen ja tilanteiden muuttuessa houkutus alkaa vetää kamoista onkin yhtäkkiä erittäin houkutteleva vaihtoehto.
Paljonko tarvitsen vettä, monta tuntia/päivää olen reitillä? Hallitsenko haulauksen, jumaroimisen, loweroutit ym. kikkailut haulbägin kanssa. Mitä jos tulee myrsky, otanko varusteita vai pakit? Osaanko pakittaa? Miten estän hiiriä syömästä safkojani? Mitä jos tulee kakkahätä? Ehkä olisi helpompaa mennä boulderoimaan?
Miten varsinainen lähetys sujui? Kiipesitte ilmeisimminkin perinteiseen alppityyliin ground up, ettekä olleet käyneet viemässä esimerkiksi vesiä jemmaan ledgeille?Yosemitessa näyttää olevan yleisesti hyväksyttyä laskeutua reitti, jolloin viedään jemmavesiä, yöpymiskamoja ja harjoitellaan pitchejä. Strategia kävi kieltämättä itselläkin mielessä kotoa lähdettäessä, mutta kun reitin ruuhkaisuus ilmeni, oli kohteliainta olla pudottelematta laskeutumisköysiä kiipeävien tiimien päälle ja asettua kiltisti jonoon alhaalta. Erään slovakin moraalisaarna ground up -nousun arvosta Camp 4 leirintäalueella vei viimeisetkin laskeutumishalut. Teimme kuitenkin palveluksen Freeblastia kiipeäville ja haulasimme muiden tavoin haulbägin fiksattuja linjoja pitkin erillisenä päivänä Freeblastin yläpuolelle odottamaan meitä.
Huber pitch ja Enduro corner vaativat ilmeisesti hiukan työstelyäkin. Joutuiko muissa pitcheissä miten koville (esim. monelle harmaita hiuksia herättäneellä Monsterilla)? Lähetysten suhteen kaikki kolme Monster, Huber ja Enduro menivät seuraavaan aamuun. Saavuimme Monster offariin toisen päivän iltana, aurinko oli lämmittänyt seinää koko päivän ja tuuli oli aivan olematon. Parilla saksalaisella oli kova into (tai arviointikyvyn vienyt nestehukka), joten päästimme heidät ohi kokeilemaan onneaan 40m offariin iltapäiväauringossa. Monster söi jäbän melkein elävältä ja päätimme jättää pitchin seuraavaan aamuun. Se oli peliliike ja raikkaassa aamussa nousevan auringon osuminen ilmavaan offariin oli siisteimpiä hetkiä reitillä.
Toisena päivänä kiipesimme Monsterin jälkeen vielä 4 pitchiä El Cap Spiren ohi Huber pitchin alkuun. Iloksemme huomasimme että kruksi oli jyrkkä släbi! Työstimme alun muuvit illan lämmössä, mutta se lopun potku… (Se näytti Honnoldin staattisesti tekemänä videolla niin helvetin triviaalilta?!).
Kolmannen aamun viileässä kelissä asento löytyi ja koko pätkä meni lopulta kolmannella ja seinä raikui. Tässä vaiheessa saksalaiset lähtivät kamoista vetäen toppiin, perään taidettiin vielä huutaa Es geht Boys! Ilo kruksin kaatamisesta ei kestänyt pitkään – ylempänä odotteleva Enduro corner loi ikävän varjon päivään. Nestehukka ja jännitys mahdollisesta onnistumisesta ei auttanut unensaantia kaltevalla, kuselta haisevalla Blockilla ja unta kertyi ehkä 4h…’
Neljäntenä aamuna pitchi meni onneksi tutulla kaavalla. Edellisenä iltana muuvit ja piissit haltuun pimeässä otsalamppukuplassa ja aamulla lähetys viileillä aamukitkoilla. Seuraava pätkä oli Salathen katon alla kulkeva sporttinen poikkari, joka päättyi ilmavaan heiluriin 5 vuotta sitten. Jäljellä oli vielä hänkkäävä halkeama ohutta kättä ja Scotty Burke offari. Pitchit menivät rimaa hipoen ja SB offari oli Monsterin rikkomalla iholla reitin kuluttavin. Vesi oli loppu, mutta mitä väliä, siinä vaiheessa seistiin Freeriderin topissa!
Varmaan väsyttävä kysymys, mutta nyt kun on omakohtainen kokemus vapaakiipeilysuoritteesta, niin mille tuntuisi ajatus reitin sooloamisesta ☺?Jäätävä ajatus, mutta soolo oli Honnoldille vain ajan kysymys.
Luulen että jammi- offari- ja otepitchit eivät paljoa jännittäneet. Muutamiiin kohtiin Honnold loi helpottavia kiertoteitä. Variaatioita ei voi varmistaa, mutta niillä hän sai vältettyä epävarmoja kohtia reitistä (5.11+ muuvi Heartin jälkeen ja aikaisempi poikkari Monsteriin). Sooloa on hidastanut Huber pitch ja alun släbit Freeblastilla, jotka vaativat hiiviskelyä osittain kiillottuneilla otteilla, joissa otteet ovat niin pieniä että käsillä on huono estää lipeämistä. Enduro corneristatulee soolona ihan muhkea ilman mahdollisuutta roikkuständeihin, mutta kondis oli tuskin ongelma. Lisää henkisiä haasteita tuli todennäköisesti soolon historiallisesta merkityksestä, julkisuudesta – oli lopputulos mikä tahansa, reitin pituuden vaatimasta keskittymisestä… huh huh….
Kysyin Honnoldilta 2012 Faceliftissä koska näemme soolon Freeriderilla, mutta silloin ei ilmeisesti ollut vielä pää tai muuvit kasassa ja vastaus oli: “ooh you suck, do you know how insecure that thing is??”.
Onko paukut käytetty tälle retkelle, vai onko vielä työstää jotain tiukkista? Kävimme Yosemiten jälkeen vielä “lomalla” Joshua Treen kiipeilyfestareilla. Vaikka olimme aivan finaalissa, tikkasimme väkisin muutaman kiipeilykaupan antaman single pitch suosituksen. Lienee tauko paikallaan… Nyt istumme jo lentokoneessa kotimatkalla.
Top-3 reitit Suomessa/ Miksi?Tämä taitaa olla vaikein näistä.. Tähän ei ole mitään erityistä top listaa antaa. En kuitenkaan sano etteikö Suomessa olisi hienoja reittejä.
Top-3 reitit Ulkomailla/ Miksi?Moonlight buttress Zionissa, Atlantis Norjassa ja tietysti Freerider ovat olleet haastavia reittejä, jotka edelleen herättävät juurelta tähyillessä tietynlaista kunnioitusta. Kai viehätys tulee erilaisten aiheellisten ja aiheettomien pelkojen ja epätietoisuuden voittamisesta.
Tavoitteet/ Haaveet tulevaisuudessa? Work in progress…