Kiipeilyn monitoimimies Joni Luhtalampi ilahdutti männäviikolla hienolla nousullaan Maestro ”Rami” Haakanan Mustavuoriklassikkoon ”Mestari Globulus, 8b”. Joni on yksi noista nykyajan kiipeilynomadeista, joka on onnistunut muokkaamaan pakollisen työpanoksensa maailmalle niin, että se ei juurikaan haittaa kiipeilytoimintaa. Herra on tekemisissään niin analyyttinen, että päätimme valottaa taustaa nousun takana edes hieman.
Eka 8b on ollut tuloillaan jo vuosia ja viimein se antautui ”Mestari Globuluksen” muodossa. Perinteisesti, onko fiilis enemmän iloinen vai helpottunut?
Ehkä vähän molempia. Enimmäkseen olen vain iloinen, että reitin ketjut kilahtivat sunnuntaina. Itselleni kyseessä on tähän astisista reiteistä fyysisesti vaikein ja luultavasti myös hienoin. Samalla olo on kuitenkin myös hieman helpottunut, ettei tarvitse alkaa kyttäämään kelejä syksyn edetessä. Reitti oli todella lähellä jo edellisellä sessarilla parisen viikkoa sitten ja sen jälkeen taka-alalla on ollut koko ajan pelko hieman perinteisemmän sateisen syyskelin alkamisesta.
Globulus seurailee alun jälkeen halkeamaa, jonka kruksisekvenssi on kovimmalla hänkillä. Halkeama alkaa valuttelemaan herkästi isompien sateiden jälkeen ja vaatii useamman päivän kuivuakseen. Reitti on myös usein liukkaan tuntuinen, jos ilmankosteus on korkea eikä tuule oikeasta suunnasta. Työstösessareista ehkä puolilla oli hyvä kitka ja puolilla lähmäkeli, jolloin kaikista otteista joutui puristamaan aika paljon enemmän. Hyvien keli-ikkunoiden löytäminen, sopivan tuulen kanssa, olisi varmasti ollut hermoja raastavaa syksyn edetessä.
Globulus on Haakanan Ramin mestariteos viime vuosikymmeneltä, mutta saisimmeko tarkemman analyysin reitistä ja millaista betahiontaa sinä siihen löysit? Ilmeisesti ainakin läjän jammeja ja kneebareja?
Kävin reitillä muistaakseni ensimmäisen kerran pari vuotta sitten kun Pasi Sjöman työsteli sitä. Alustava beta kannatti ottaa haltuun, kun sitä oli tarjolla. Tuolloin reitti tuntui kuitenkin aika vaikealta ja osa muuveista jäi vielä tekemättä. Viime kesänä kävin Pasin kanssa reitillä useamman kerran ja silloin sain puuttuvat muuvit tehtyä. Löysin myös kruksia helpottavan käsijammin, jota Pasikin siirtyi käyttämään. Käsijammi ei edelleenkään poista pitkää dynaamista muuvia kruksisekvenssin lopusta, joka on todennäköisesti kaikille redpointkruksi. Jammi kuitenkin tekee yhdestä muuvista helpomman pari muuvia ennen kruksisekvenssin loppua.
Käsijammin lisäksi reitillä saa kaksi hyvää polvijammia, joissa voi lepäillä tovin. Ylempi on kuitenkin sen verran ilmeinen, että voisin kuvitella Ramin käyttäneen ainakin tätä polvijammia ensinousussa. Ennen kruksisekvenssia saa myös polvijammin, joka sekin on ihan kohtuu ilmeinen vaikkakin vaatii kneepadin. Näiden lisäksi saa kaksi klippaamista helpottavaa semi ok polvijammia, mutta niihin ei oikein kannata jäädä lepäilemään.
Viime kesänä yhteissessiot Pasin kanssa sijoittuivat kesäkuulle, jonka jälkeen suuntasin heinäkuun alun paikkeilla Västervikiin boulderoimaan. Västervikin reissun aikana Pasi sai kiivettyä Globuluksen. Olihan se ollut niin lähellä jo kesäkuussa. Elokuussa fokus siirtyi pitkille reiteille Yosemitea ajatellen.
Tänä kesänä kävin jälleen muistelemassa muuvit ja ne tuntuivat selkeästi helpommilta kuin viime vuonna. Edelliseen kesään nähden voimaa oli kertynyt sopivasti lisää ja reitin kiipeäminen tuntui realistiselta, mikäli siellä jaksaisi käydä useamman kerran. Aloin käymään reitillä 2-3 viikon välein ottamatta kuitenkaan liikaa paineita sen lähettämisestä. Reitti meni lopulta kauden viidennellä sessarilla ja päivän tokalla yrkällä. Yhteensä sessioita kertyi kahden kesän aikana noin kymmenen.
Viime kausi ei sujunut ainakaan tuloksellisesti ihan samalla nousukäyrällä aiempiin vuosiin verrattuna, mitä teit toisin tällä kaudella, jotta tuloskunto löytyi?
Viime kausi sujui pääasiassa boulderoinnin ja pitkien reittien merkeissä. Uskoisin, että voimatasot nousivat varsinkin alkukesän aikana, mutta sportin kiipeäminen jäi hieman vähemmälle. Loppusyksy menikin sitten enemmän Yosemiten reissu mielessä.
Yosemiten reissun jälkeen olin henkisesti ja fyysisesti aivan loppu. Liian vauhdikas vuosi tai kaksi kiipeilyreissujen, töiden ja melko täyden vapaa-ajan aikataulun kanssa oli vaatinut veronsa. Päädyin lopulta pitämään viisi viikkoa totaalista kiipeilytaukoa motivaation puutteen takia. Tämä tuli tarpeeseen sekä henkisesti, että fyysisesti. Joulukuun loppupuolella palailin kiipeilyn pariin ja päätin etten ota mitään systemaattista treeniohjelmaa talveksi. Sen sijaan yritän löytää taas tekemisen ilon kiipeilyyn ja hyvän balanssin kaiken tekemisen suhteen.
Hallilla notkumisen sijasta päätin alkaa tekemään maksimiroikuntoja kotona, jotta päiviin jäisi hieman enemmän aikaa. Tämä osoittautuikin oikein toimivaksi taktiikaksi yhdistettynä päivittäisiin Abrahamsson-roikuntoihin. Sormivoimat nousivat kohisten ja pystyin lisäämään painoja seitsemässä viikossa +20kg lähtötasotestiin nähden. Sormet olivat kevään kynnyksellä varmasti vahvemmat kuin koskaan ennen.
Ulkokiipeilykauden kävin avaamassa kuuden viikon etätyöreissulla Siuranassa maaliskuun lopusta toukokuun alkuun. Kiipesin reissulla lähinnä onsightia ja muutaman yrityksen vaativia reittejä ja yritin vain nauttia kiipeilystä. Siihen reissu toimikin oikein hyvin ja sai sytytettyä jälleen liekin ulkoköysikiipeilyyn. Reissu toimi myös erittäin hyvänä pohjana Suomen kesää ajatellen.
Oletko päässyt 8b tasolle ihan vaan pääasiassa kiipeilemällä, vai miten systemaattisesti jaksotat treenejä vuoden ajalle?
Tein kaksi talvea Lattice Lite ohjelmaa, mutta tämä vuosi on mennyt ihan vaan fiilispohjalta. Kevättalvella tein pari kertaa viikossa maksimiroikunnat, mutta muuten kiipesin vain pääasiassa sisäboulderia. Toki mukaan mahtui noin kerran viikossa Kilter-sessari. Moni voisi sanoa tätä jo systemaattiseksi treenaamiseksi, mutta itselle maksimiotelautailu on aika pienen effortin treenaamista ainakin verrattuna aiempiin talviin. Tein maksimiroikunnat usein ennen työpäivää niin, että lämppäsin Amrahamssonin roikunnoilla. Työpäivän jälkeen olin usein ihan riittävän palautunut lähtemään hallille kiipeämään perusreittejä. Voinkin suositella tätä metodia kaikille, jotka haluavat hypätä seuraavalle levelille. Yksi maksimiotelautasessio talvikaudella viikossa buustaa mukavasti kehittymistä, eikä vaadi lämpän kanssa kuin noin puolen tunnin aikaikkunan.
Kesäisin sisällä kiipeily ja kaikki oheistreenaaminen jää aika vähälle ulkokiipeilyn viedessä mennessään. Satunnaiset sisäkiipeilysessarit kesän aikana painottuvat yleensä Kilterille tai moonboardille. Pyrin käymään myös ulkobouldereilla ja tekemään maksimiroikuntoja aina silloin tällöin vaikka kiipeäisinkin pääasiassa vain köydellä. Tällöin voimatasot säilyvät edes kohtuullisesti ulkokauden aikana.
Käväisitte Sjömanin Pasin kanssa testaamassa jo soolottuakin ”Freerideria, 7c” Yosemitessa. Kumpi olisi helpompi kiivetä vapaasti, Rider vai Globulus (jos ensimmäinen olisi hiukka lähempänä)…?
Globulus vaatinee enemmän voimaa, mutta on aivan eri sarjan reitti kuin Freerider. Vähän sama kuin vertaisi 100 metrin pikajuoksua ironman kisaan. Aika moni pystyy piiskaamaan itsensä riittävään hänkkikuntoon Globulusta varten, mutta Freeriderin commitment level on ihan toiselta planeetalta. Vasta reitillä käyneenä ymmärtää täysin miten ihmeellinen suoritus Honnoldin soolo on. Arvostus Adrian Pollardia kohtaan kasvoi myös roimasti. Hän taitaa olla edelleenkin ainut suomalainen, joka on kiivennyt kyseisen reitin vapaasti. Hats off!
Kiinnostaisiko kyseisen reitin kanssa revanssi, vai jäikö ekasta visiitistä liian kuumottava fiilis?
Reissun jälkeen olisin vastannut suorilta, ettei revanssille riitä oikein kapasiteettia. Aika on kuitenkin kullannut muistoja ja nykyään tuntuu taas olevan hieman enemmän henkistä kapasiteettia, niin en sulje revanssia täysin pois laskuista. Reitin sijainti 10h aikaeron päässä asettaa kuitenkin omat haasteensa aikataulullisesti ja taloudellisesti. Jos Yosemite olisi Euroopassa voisi sinne lähteä melkein joka vuosi treenaamaan offareita ja chimnejä. Kylmiltään niille hyppääminen on aikamoinen kokemus.
Seuraavana ilmeisimminkin ”Kära Dagbokin” kimppuun. Onko muuvit niin hyvin muistissa, että reitti menee jos löytyy vain keli-ikkuna?
Todennäköisesti käyn kokeilemassa miltä reitti tuntuu tänä vuonna vaikken pääse sinne ennen kuun loppua. En kuitenkaan meinaa ottaa reitistä sen kummemmin paineita. Jos muuvit tuntuvat aikaisempaa helpommilta niin sitten siihen voisi panostaa muutaman sessarin ennen kuin lähden Kalymnokselle lokakuun puolenvälin jälkeen. Kära Dagbokia enemmän mielessä pyörii Malon kiipeäminen. Kävin työstelemässä sitä aiemmin kesällä ja olisi kiva päästä kiipeämään reitti vielä ennen kauden loppua. Kyseessä on luultavasti Suomen hienoin ja pisin 8a. Laskeskelin aiemmin, että reitillä on noin 70 käsimuuvia ennen helpon osuuden alkua.
Grottabergetin access-rajoitukset asettavat tosissaan omat haasteensa Kära Dagbokin työstämiselle. Keväällä reitti valuttelee aika pitkään, kesällä ei saa kiivetä ja syyssateet pistävät reitin jälleen valumaan. Syksyllä oman haasteensa tuo myös pimenevät illat lisääntyneen ilmankosteuden kanssa. Tänä syksynä siitä ei onneksi tarvitse suuremmin murehtia, kun opintovapaalla päiväaikataulut ovat joustavat. Katsotaan löytyykö innokasta työstöseuraa päiväsaikaan.
Onnittelut vielä ja tsemppiä- sen kanssa!
Kiitos! Katsotaan mitä syksy ja talvi opintovapaan merkeissä tuo vielä tullessaan.