Kun viime keväänä kysyimme juttuideoita/ toiveita, nousi esille Suomikiipeilyn historia ja siihen liittyen Kauniaisten Granin legendaarinen luola poikkareineen sai monia erityismainintoja. Eittämättä kyseisellä palloiluhallin käytävänpätkällä onkin oma merkittävä asemansa suomalaisen kiipeilyn evoluutiossa, sillä ilmeisimminkin se on Suomen ensimmäinen sisäkiipeilyn mahdollistava treenipaikka. Kun viimein talvella 2024 pääsimme tälle aikamatkalle, saimme opasryhmäksemme mainion trion kolmelta eri aikakaudelta: Suomikiipeilyn legendan ja historioitsija Martin Nugentin Granin syntyajoilta, Aki Nurmisen joka vaikutti puheenjohtajana 2000-luvun alkupuolella ja nykyisen Oliver Petäjän, jonka missiona on jatkaa Granin legacya kunnioittaen ja ikuisesti ihaillen.
Historia
Kiipeilytoiminta Kauniaisten palloiluhallissa sai alkunsa Suomen Alppikerhon ja erityisesti sen Mount Everest -kandidaattikaksikon Paavo Saarela ja Harry Hakomäki johdolla 1987-88. Parivaljakko sai neuvoteltua Kauniaisten liikuntatoimen kanssa sopimuksen paikallisen palloiluhallin käytävien käyttämisestä kiipeilytoimintaan ja toiminta lähtikin liikkeelle urmakkaasti intoa puhkuen. Hieman rajallisten resurssien vuoksi otevalikoiman hankintaan jouduttiin käyttämään omat ja toistenkin rahat ja osa otteista tehtiin eurooppalaista ajankuvaa mukaellen poralla käytävien ruiskubetoniseiniin chipaten. Pioneeri Saarela oli töissä proteesisäätiöllä ja siten hankkinut osaamisen ja jopa välineet otteiden valmistamiseen omakätisesti ja kyseisiä käsityön taidonnäytteitä löytyy nykyisen kiipeilytilan katosta ihailtavaksi saakka. Koska intternettiä ei oltu vielä keksitty, oli otteiden hankinta maailmalta hieman nykyistä haastavampaa, joten helpointa oli valjastaa porukan nuorin, innokkain ja ehkä vahvin kandidaatti Henrik Suihkonen maailmalle Alppikerhon otevarat taskussaan. Henkka päätyi Ranskaan La Paludiin, josta mukaan tarttui repullinen tuon ajan otevalmistajien El Jefen, eli Canyonin otteita.
”Kovaksi urheiluksi kiipeilyn leimaa myös Mont Blancilla käynyt 19-vuotias iltalukiolainen Henrik Suihkonen. Norjaan pohjoismaisiin mestaruuskilpailuihin lähtevä Suihkonen harjoittelee Kauniaisissa ’aina kuin ehtii’. Kiipeilyn lisäksi harjoitusohjelmaan kuuluvat lenkkeily ja leuanveto. ”Minä en vielä ole tarpeeksi vahva. Leukaakin vedän vain reilut parikymmentä kertaa. Tuo Harry (Hakomäki) vetää leukaa yhdelläkin kädellä”, Suihkonen sanoo.”
– Helsingin Sanomat, 17.2.1990 –
Suomen Alppikerhon jäsenlehti Klettaratiini 1/1995
Uusien otteiden turvin sankarijoukkomme pääsi aloittamaan treenifaciliteettien rakentamisen mukaellen aluksi tuon ajan teemaa, eli kestävyyden harjoittelua poikkareilla. Tilan ensimmäiseksi klassikoksi rakentui ”Harryn poikkari”, joka sijaitsee nykyisessä treenitilassa vaneriseinien vastakkaisella puolella. Suunnilleen samoihin aikoihin lempinimeä ”Kauhukakara” kantanut Henkka rakenteli ehkä suomalaisen kiipeilyhistorian klassisimman kiipeilyreitin, joka alkoi nykytilan vasemmasta laidasta jatkuen nykyisten seinien takana sijaitsevalla seinällä ja päätyen n. 100m päähän. Merkillepantavaa reittien rakentamisessa oli se, että otteiden niukasta määrästä johtuen niiden väli on monessa kohtaa melkoista kurottelua vaativaa… 🙂 Visionäärisempää ajattelua luolassa toteutettiin rakentamalla myös koko katon poikki kulkenut reitti, jota täydennettiin käytävässä 90-luvun alkupuolella rakentamalla myös sinne kattopoikkareita. 90-luvun tyylille uskollisesti näitä käytävän kattopoikkareita suurin osa soolosi erivärisissä trikoissaan ja tarina kertoo hurjimpien soolonneen myös nykyisen tilan kattoreittejä ees sun taas.
”URBAANILLA LUOLAOLMILLA ON KÄNSÄT KOURISSAAN Kiipeily kalliosuojien betonisilla käytävillä kiehtoo jo satoja harrastajia, laihoja ja jänteviä miehiä, joilla on valtavat lihakset kyynärvarsissaan”
– Helsingin Sanomat, 31.1.1993 –
Kuvat: Johan Björklundin kuva-albumi
Kuvat: Tarja Jokisen kuva-albumi
Tapanilan Erän palloiluhallin päätyyn 1993-94 rakennettu katon yli kiertävä uuden koulukunnan seinä ja Skeyn ”Kovien poikien” oman treenipaikan perustaminen saivat Granissa 90-luvun lopulla aikaan lievän suvantovaiheen. Toki sakki kävi luolassa edelleen patsastelemassa, mutta varsinainen treenitoiminta siirtyi joksikin aikaa muihin faciliteetteihin. 2000-luvun vaihteessa rakennetut tilan (ja legendaarisen poikkarin) katkaisseet palo-ovet muuttivat myös omalta osaltaan tilan luonnetta merkittävästi. Paikan kohtalo olikin jo kintaalla, kunnes 2003 Kauniaisten kunta päätti laittaa lattiat uusiksi ja antoi vihreää valoa myös uusien seinien rakentamiseen, mikäli tekijät (ja rahat) löytyisivät.
Tilan kaikki aallonharjat ja pohjat todistanut Harri Korhonen kertoo trion Erkki Nykänen, Ville Pursiainen ja Antti Orasto ottaneen neuvosta vaarin ja vasaroineen bouldertilan melko lailla nykyiseen kuosiinsa. Edellytyksenä oli seuran perustaminen ja niin sai samalla alkunsa seinää nykyisin pyörittävä Kauniaisten Kiipeilyseura. Uuden seinän syntyä juhlistettiin ikonisiksi kisoiksi muodostuneilla Granibouldereilla 2006. Ensimmäisten kisojen ykkösiksi päätyivät Roosa Huhtikorpi ja Sampo Kiesiläinen, toki vain toinen heistä M83 maastoshortseissa. Kyseiset kisat olivatkin usean vuoden ajan Kinkkubouldereiden ohella jopa maakunnissa odotettu tapahtuma. Kisojen formaattiinhan kuuluivat ”Kovat kundit/ mimmit” ja ”Toppahousut” -sarjat. Toppahousuihin osallistuivat kaikki maalaiset, paitsi oululaiset ja hekin vain penkkipunnerrustuloksen perusteella… Kisakiipeilyn osalta Kauniaisten hallissa elettiin vuonna 2007 sen kirkkainta aikaa, kun luolassa järjestettyjen PM-kisojen miesten sarjassa kuuden parhaan joukosta löytyi 4 suomalaista (Nallen voittaessa ja Tomin oltua hyvänä kakkosena) ja naisten sarjassa kuuden parhaan joukosta löytyi samaten 4 suomalaista Roosan napatessa pronssia.
Kiipeilylehti 1/2008
Nykypäivänä halli löytää paikkansa nykyisen puheenjohtaja Oliver Petäjän ja entisen Aki Nurmisen mielestä mainiosti isojen kaupallisten keskusten katveessa. Pieni piskuinen seura toimii jäsenlähtöisesti ja seinien reittitarjonta on suunnattu ennemminkin ulkokiipeilyyn dedikoituneille aktiiveille, kuin newschool -kruisailua rakastaville fitnesskiipeilijöille. Reittitarjonnan komboa tukee myös viitisen vuotta sitten rakennettu Moonboard, jolla voimakuntonsa voi viimeistellä minttiin. Omalta osaltaan 50€ jäsenmaksu tekee kiipeilyn lähestyttävämmäksi myös taloudellisesti. Tällä jäsenmaksulla seinää pääsee käyttämään sähkölukko-ovien kautta ja samaan rahaan pääsee myös osaksi suomikiipeilyn historiaa klassikkopoikkareiden parissa. Aikanaan seura on järjestänyt ylimääräisellä budjetilla jopa kiipeilyretkiä ympäri maakuntia, saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jäsenyydestä kiinnostuneet voivat olla yhteydessä seuraan heidän Facebook -sivujensa kautta.
Treenaaminen. Mikä toimi, mikä ei?
80-luvun lopulla ja vielä 90-luvun alussa ei kiipeilyn treenaamisesta ollut juurikaan todennettua dataa ja treeni olikin pääasiassa kiipeilyä, kiipeilyä ja vielä hiukan lisää kiipeilyä. Kuten Karpojen testiryhmä pääsi itse toteamaan, on klassikkopoikkari varsin hyvin ulkokiipeilyä simuloiva ja erittäin (tarkoitan oikesti erittäin) sormekas. Huonot ja jopa lipoisat jalkaotteet pakottavatkin kiipeilijän keskittymään huolelliseen jalkojen käyttöön. Martin kuvaa perustreenisessiota seuraavasti: ” Lämppä hoidettiin helpoimmalla pätkällä poikkarista (nykyisten seinien vasemmalla puolella sijaitseva osa) ja siitä lähdettiin jatkaman niin pitkälle, kuin ranteissa riitti jerkkua. Jonkun ajan päästä reitti menikin kokonaan ja sen jälkeen treeniin haettiin vastetta jatkamalla takaisin päin niin pitkälle kuin jaksoi. Kun poikkarilla oli otettu enimmät mehut pois, jatkettiin kattopoikkareilla ja tarvittaessa koko setti uusittiin.”
Merkillepantavia huomioita treenin vaikutuksista nousi esille ainakin sormien vahvistumisen myötä ja vaijerijänne Suihkonen kiipesikin n. 1992 Cimaissa Martinin kuvauksen mukaan ”krimpikkään” ja jopa ”karun” 7c+:san, jonka nimi on valitettavasti unholassa. Haittapuolena treenin määrälle olivat ylirasitustilat, joista ainakin toinen kiipeilylegenda Kari Poti kärsi mittavasti 90-luvun alkupuolella. Martinin isä, joka toimi voimistelunopettajana olikin pohtinut pojalleen kahta huomiota käytyään seuraamassa treenaamista luolassa: ”Kaikki näyttävät polttavan savukkeita melko mittavassa määrin ja miksi ihmeessä te vedätte joka yrityksellä ihan täysillä? Eihän keihäänheittäjäkään heitä jokaista harjoitusheittoa 100% lasissa…”
Vaikkakin poikkarin kiipeäminen sai jänteen ja sormenpäät soimaan, muutti tilaan päätyneen rotanloukuksi nimetyn jyrkemmän harjoitusseinän ilmestyminen luolaan treenaamista merkittävästi ja osa tuon aikakauden harrastajista pahoitteleekin jälkeen päin sitä, että eivät tulleet aloittaneeksi jo tuolloin jyrkempää/ voimapainoitteisempaa boulderointitreeniä. Systemaattisemman treenaamisen rooli kasvoi kovien poikien siirryttyä Granista Aurorankadulle ja Martin kertookin heidän lueskelleen esimerkiksi Ranskan maajoukkueen treeniartikkeleita, joista yhtenä erikoisuutena oli volyymin kiipeäminen kumisten keittiöhanskojen kanssa, jotta iho kestäisi. Mutta näistä enemmän jatko-osassa.
Treenipaikkojen kehitys Granistä eteenpäin
Nousukiidossa olevan lajin SM-kisat pidettiin vuonna 1992 Itäkeskuksen käytävälle rakennetulla seinällä ja tuo komistus jäikin sinne joksikin aikaa. Seinän toiminta siirrettiin kyseisessä keskuksessa toimineeseen Karuselli -nimiseen elämyspuistoon, jonka vastapäisessä tilassa toimi myös Alppinisti -niminen kiipeilytarvikekauppa. Yrityksen omistajilla Jarkko Perkiökankaalla ja Markus Ståhlstedillä oli myös tapahtumia varten rakennettu peräkärrissä liikuteltava boardi, jonka avulla kiipeilyyn oli pääsyt tutustumaan matalalla kynnyksellä. Kyseinen ”Rotanloukuksi” nimetty viritelmä ei varsinaisesti toiminut kyseisessä tarkoituksessa mainittavan hyvin, joten se siirrettiin Graniin jossa se löysi paikkansa ja muutti treenaamisen enemmän boulderointipainotteiseksi 90-luvun alkupuolella.
Boardihistorian seuraava steppi oli Eduskuntatalon taakse Aurorankadulle rakennettu harjoittelutila. Veikka Gustafssonilla ja Max Ståhlstedillä oli kyseisessä rakennuksessa kiipeilykauppa sekä otevalmistustehdas ja he antoivat epämääräiselle kiipeilyryhmittymälle luvan rakentaa tähän noin miehen (siis Markku Tawastin korkuiseen) tilaan Suomen ehkä ensimmäinen Cave. Veikan ja Maxin otteidenvalmistus, ja muunkin kiipeilybusineksen laajentuessa tila siirtyi Aurorankadulta Kaikukadulle ja tuolloin väkevä ja lahjakas Tawast pääsi suunnittelemaan herroille myös oteprototyyppejä savesta, joista sitten tehtiin silikonimuotit ja valettiin otteita. Herra visioi myös puuotteiden valmistusta erilaisella pinnoitetekniikoilla, joita kerhon jäsenet ahkeroivat Helsingin nuorisoasiainkeskuksen veistotilassa. Näitä historian palasia saatat löytää vielä nykypäivänä Skeyn Cavelta Pasilasta. Vaikka Veikan ja Maxin yritystoiminta tilassa päättyikin, saivat innokkaat nuorukaiset käyttää tilaa vielä parin vuoden ajan. Toki jälkeenpäin kävi ilmi, että kukaan ei ollut tilasta maksanut vuokraa. Auroran- ja Kaikukadun jälkeisestä Cave-evoluutiosta rupattelemme jatkossa lisää vielä mestari Nugentin kanssa.
Kuvat: Marko Kauko
Testiryhmän visiitti
Testiryhmän kokoonpanosta 50% omasi jonkinlaisen kokemuksen Granista vuosituhannen alkupuolelta kyseiseistä kisarupeamista, joissa kisareitteinä muistojen mukaan oli myös poikkareiden osia erikseen merkattuina kisareitteinä. Toiselle puolikkaalle (kuvaaja Marko Kauko) visiitti oli neitseellinen ja pitikin sisällään melkoisen määrän odotuksia ja jännitystä.
Odotusarvo legendaarisen poikkarin vaikeuden osalta oli jotain yläkutosta, koska kyseessä oli 80- 90-luvun taitteessa luotu mestariteos. Todellisuudessahan poikkari on nykyvaikeudella mitattuna varmaankin 7b+/c paikkeilla (ainakin otteiden ollessa hiukan likaisia ja märkiä). Kiipeily on erittäin ulkokiipeilytyylistä, todella sormekasta ja teknistä. Testiryhmä pohtikin, että ulkona kirpeän karkin krimpit eivät ole varmasti tuntuneet talven jälkeen juuri miltään. Välittömästi palasi myös mieleen Kari ”Pooli” Potin lohkaisu Ku Krux Klan -haastattelun tiimoilta, kun hän pohti ekan ehjän sisäkauden jälkeen Olhavalle palattuaan jonkun chipanneen otteita isommiksi. Pieniä haasteita poikkarin kiipeämiselle sen nykytilassa muodostavat matkalle asetellut esteet kuten rautaputket, jalkapallomaalit yms. Myös käytävän lattian asfalttipinnoite tuntuu varmaan tippumismielessä aiempaa sora-alustaa hieman kuumottavammalta. Kokonaisuudessaan testiryhmä rakasti sessiota ja mikäli asuisimme yhtään Kauniaisia lähempänä, olisi poikkarin lähettäminen (sen nykytilassa) ehdottomasti todo-listalla. Tuota lähemmäksi sisäkiipeilyn historiaa on Suomessa hankala päästä. Kun tämän kirsikan alle kasataan vielä ulkokiipeilytavoitteita palveleva cave ja Moonboard, on selkeää, että Kauniaisten Granilla on yhä edelleen oma paikkansa pääkaupunkiseudun hallivalikoimassa. Varsinkin, kun siellä pääsee ilmeisimminkin treenaamaan usein ilman hillitöntä hälinää.
Jälkihuomautus: Äitini joka on viisas ihminen sanoi jo lapsena, että haavan tullessa se tulee pestä samoin tein. Tämä viisaus kristallisoitui Granissession aikana, kun raapaisin sääreni pariin otteeseen ruiskubetoniin jalan lipsahtaessa. Haava tulehtui seuraavan yön aikana niin pahasti, että edessä oli lääkärireissu Töölöön ja napakka antibioottikuuri. Mutta mikä ei antibiooteilla lähde, on tarkoitettu kuolemaksi. Ystäväni pohtikin tilannetta seuraavalla viikolla seuraavasti: ”Osa toimittajista vaarantaa henkensä 2024 sotatilanteita maailmalla dokumentoidessaan, sinä menit sitten Kauniaisiin…”
– Antti / Karpolla on 8A
LÄHTEET:
Martin Nugent
Harri Korhonen
Oliver Petäjä
Aki Nurminen
Johan Björklund: Kuva-arkisto
Tarja Jokinen: Kuva-arkisto
Suomen Alppikerho: Kletteratiini 1/1995
Helsingin Sanomat: 17.2.1990 https://www.hs.fi/urheilu/art-2000002962298.html
31.1.1993 https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000003209778.html
P.S. Hesarin artikkeleiden lukeminen vaatii HS -tunnukset