Karpojen karvahatut nousevat perinteisesti päästä, kun kiipeilijän suorituksesta on rivien välistä aistittavissa dedikoitumista ja joskus parraimmillaan jopa päähänpinttymää. Näitä kumpaakin oli tarjolla herra Ville ”27crags” Muittarin osalta, kun nuorukainen klippasi viime viikon lopulla Sundvallin Eetun avaaman teknisen ja krimpikkään ”Adaptaation” ketjut Jyväskylän Halsvuoressa. Mitäpä tuore perheenisä itse ajatteli reissusta kyseisen reitin kanssa?
Sundvallin Eetun ”Adaptaatio 8a(+)” Halsvuoressa sai toimestasi tänään kolmannen nousun Hautasen Eskon viimevuotisen toistonousun jälkeen. Onko olo enemmän iloinen vai helpottunut?
Muuttujia on tänä vuonna elämässä niin paljon, että ei ollut varmaa saanko niitä riittävästi oikeaan asentoon saman päivän aikana. Nyt olo on helpottunut.
Reitti vaati ilmeisesti ihan rehellistä yrittämistä, minkäslaisesta prosessista loppujen lopuksi oli kyse?
Kävin roikkumassa siinä ylärillä jo 2019, mutta totesin, että sormet ei kestä niin pieniä otteita. 2020 syksyllä aloin sitten ihan oikeasti miettimään muuveja ylärissä, koska kotimäkilöissä ei oikein ollut mulle parempaakaan projektia. 2021 keväällä aloitin sitten ihan työstämään, mutta ankara krimppailu oli liikaa mun sormille ja olin kesäkuussa jo telakalla. Päätin, että reitti saa odottaa seuraavaan vuoteen.
Mulla oli muuvit mielessä ja kehitin siihen spesiaaliharjoituksia, joita tein seuraavan talven aikana:
– Keittiön pöydän päälle nousu yhdellä jalalla siten, että päkiä on pyödän reunalla ja kantapää ulkona. Oikean käden pikkurillillä saa painaa vähän apuja.
– Oikean kämmenen pinch levitys peukku + keskisormi-nimetön
– Roikunta 10mm listoissa
2022 olin saanut sormet kuntoon ja myös Esko innostui yrkkäämään reittiä ja käytiin siinä syksyllä aika tiiviisti. 2-3 sessiota viikkoon yli kuukauden ajan – niin paljon kuin nahat terävillä krimpeillä kestää -, kunnes Esko lähetti sen ja mä tein samassa sessiossa highpointin. Hiplasin silloin viimeistä yläosan kanttia, josta kiinnisaaminen on reitin viimeinen vaikea muuvi. Tipuin tuhannen kirosanan saattelemana. Latasin tästä videon mun Instaankin muistuttamaan siitä, että maailman mahtavimman urheilulajin suola onkin armoton vitutus. Olis ollut hienoa kiivetä samalla sessiolla Eskon kanssa, mutta se sai jäädä. Sain taas sormet rikki krimppailusta ja lähdin parantelemaan niitä Espanjan kalkkikiville.
2023 Sormet vaivasi taas ja oli niin monta hienoa kiipeilyreissua tulossa, että päätin skipata Adaptaation yrkät vammojen pelossa.
2024 alkuvuodesta yritin sovitella kiipeilyllisiä tavotteita elämäntilanteeseen. Juuri syntynyt vauva pitäisi mut kuitenkin Jyväskylässä aika tiiviisti, niin ei olisi kovin montaa reittiä mitä voin projektoida. Adaptaatio on siitä hyvä reitti, että se on lähes aina kuiva ja sitä on helppo projektoida yksin ylärissä. Huonona puolena on taas se, että klo 15:30-19:00 välillä ekaan kruksiin loimottaa aurinko ja kantti on silloin todella liukas. Silloin ei kannata antaa lähetysyrkkiä.
Kesäkuussa löysin yksin yläröidessä viimeiset mikrobetat, joilla sain minimoitua epävarmuustekijöitä yläosan kruksista. Tiesin, että nyt mä saan sen kiivettyä. Mutta universumi vastustaa aina silloin, kun jotain oikeasti haluaa ja heinäkuun alussa vasemman jalan polvi tuli vain jostain syystä kipeäksi. Polvikipu esti ekan vaikean muuvin tekemisen kokonaan ja edessä oli kuntoutusta 1,5kk.
Kun sain polven riittävän hyvään kuntoon, enää piti vain hermottaa eka vaikea muuvi ja saada riittävän hyvä keli. Olin hinkannut reittiä niin paljon, että jos vain pää pysyy kasassa, niin marginaalia riittää lähetykseen, vaikka keli ei olisi ihan täydellinen. Rupesin ottamaan yrkkiä alaköydellä elokuun alussa. Jouduin skippaamaan ekan polvea rasittavan kruksin, mutta sain varmuutta reitin yläosaan. Taisi olla taas 4 sessiota ja 3 yrkkää per sessio.
21.8. sessiossa tein ekan yrkän vielä kun reitti oli auringossa. En saanut ensimmäistä jalan päälle nousua tehtyä edes lepojen kanssa. Käsi tuntui luistavan kantista ja olin ihan, että “Mitä vittua! Mihin se hermotus on hävinnyt!?” Reilu tuntia myöhemmin, kun reitti oli ollut 30min varjossa otin sitten päivän vikan yrkän. Kun tulin ekaan kruksiin ja otin kantista kiinni ajattelin, että “Oho, joku on laittanut santapaperia tähän”. Kaikki muut vaikeat muuvit menikin ihan automaatiolla ja heräsin vasta siinä vaiheessa, kun otin ekasta kahvasta lähellä ankkuria kiinni.
Kiroilin topissa yhtä paljon, kuin olisin tippunut ennen ankkuria. Voi helvetti mikä helpotus.
Minkäslaisesta reitistä on kyse ja mitkä tekijät siitä sinulle tekivät näin mukavan haasteen?
Adaptaatio on erittäin krimppaava. En ole mitenkään hyvä krimppailemaan ja minun piti löytää itselleni sopivimmat jalkasekvenssit, jotta sain painetta sormilta. Eetu ja Esko kiipesi reitin paljon suoraviivaisemmin. Ensimmäinen kruksi ei kuitenkaan ole krimppausta, vaan korkea jalannosto ja sen päälle nousu, jossa koko kropan täytyy toimia yhtäaikaisesti. Aika siisti muuvi, joka vaati vähän hermotusta ja spesiaaliharjoitteita.
Reitti on minulle ihan maksimivoimilla suorittamista. Jos kerkesi muodostua yhtään pumppua, niin peli oli pelattu. Tiesin, että mun piti onnistua joka muuvissa lähes täydellisesti, jotta saisin reitin kiivettyä. Se on aika addiktoivaa ja olin reitillä 4 vuoden aikana arviolta 100 kertaa (n. 30 sessiota, 3 kertaa / sessio).
Muutama kymmenen metriä oikealle päin löytyy Hautasen Eskon ilmeisimminkin toistamaton ”Remember the Flame, 8a+”. Onko se mahdollisesti seuraavana jonossa työstelykumppaniksi?
Kyllä mä ajattelin käydä testaamassa sitä nyt kun sormiin on hankittu voimaa. Voishan sitä ruveta ensi keväänä hinkkaamaan. 🙂