Syyskuu muutti melko radikaalisti kelien suuntaa viileämmäksi ja ennen sateita lähetysten rintamalla ehtikin tapahtua yhtä jos toista niin kotimaassa kuin ulkomaillakin!
Boulderointi, Suomi
Pohjoisesta etelään lähtiessä ensimmäinen pysäkki löytyy Pyhännältä Oulun eteläpuolelta, jossa Niko Mursu teki ilmeisimminkin kolmannen nousun Lehtolan Janin vuonna 2007 avaamaan krimfestiin nimeltään ”Always Broken, 8A”. Niko sai reittiin krimpata ilmeisesti ihan tosissaan ja pohdinta oli, että reitti voi olla plussan verran napakampikin.
Armeijan jälkeen tamperelaistunut Volotisen Veikka jatkaa hyvää syyskunnon osoittamistaan toistonousulla Tomas Kaartisen avaamaan ”Reptileen, 8A+”. Herran sendin ja työstöprosessiin pääsette tutustumaan nuorukaisen tekemässä mainiossa lyhytelokuvatallenteessa.
Aina ikinuori Idän ihme Juha ”Jolli” Olli jatkaa valitsemallaan tiellä ensinousujen parissa. Syksyn saldona vaikeammasta päästä muun muassa erityisen urmakas hänkki ”Tom Hänks sit start, 8A” ja ” piukkaakin piukempaa krimppailua tarjoileva ”Paljon melua tyhjästä, 8A”. Jälkimmäisestä seniori oli sitä mieltä, että reitti on vaikeampi kuin itäsuomalainen klassikko ”Leeloo, 8A”, muttei kuitenkaan tohtinut sitä plussalla tähdittää. Herran mietteitä treenaamisesta ja ulkokiipeilystä pääsette lukemaan lähiaikoina sivustolta, stay tuned!
Tuore leadin Suomenmestari Laura Loikas on onneksi päässyt sisätreenin ohella myös hiukan kivine halailuunkin kellistämällä Sipoosta solidin kolmen tähden ”One Loven, 7C+”. Laura kylläkin pohti kohonneen alustan vuoksi reitin helpoittuneen hänen osaltaan plussan verran, kun huukin voi nostaa jo alussa toisen jalan pysyessä maassa.
Espoolainen treenighetto Myllis tarjoilee edelleen parastaan ja Sinivirran Rikun ohella ainakin Lassi Valtonen on päässyt selättämään ”Unusual Suspectin, 8A”. Myös Seppälän Juho on viettänyt kyseisen hänkin alla aikaa ja löysi jopa ennen kiipeämättömän linjan, joka kantaa nykyään nimeä ”Untouchables, 8A”.
Sanja Special
Sanja Collinin kausi on pitänyt sisällään sekä ylä- että alamäkiä ja Karpot olivatkin sydämellisesti otettuja, kun syksyn viimeinen kisa ja syksyn ensimmäiset viileät toivat tälle hyvänmielentuojalle onnistumisia. Lisäksi pääsimme lyhyeltään hänen kuulumisiaankin tiedustelemaan:
Moi ja onnittelut ekasta 7C+ boulderista ”Hangman´s Hill” ja viikonloppuisesta hopeamitalista leadin SM-kisoissa Helsingin Kiipeilykeskuksella! Mikä fiilis?
Kiitos paljon! Fiilis on tosi hyvä tällä hetkellä, mukava lopettaa tämän vuoden kisajakso onnistumiseen. Myös ulkona olen huomannut selvää kehitystä ja tästä on hyvä jatkaa ensi vuotta kohti 😊
Kuluneeseen vuoteen on siunkin osalta kuulunut sekä ylä- että alamäkiä. Osallistuit kauden aikana Maailmancupiin, Eurocupiin, kaksiin PM-kisoihin ja viimeisenä SM-kisoihin. Pystytkö paloittelemaan kautta, eli missä koit onnistuneesi ja menikö joku osio mielestäsi vihkoon?
Koen, että onnistuin tänä vuonna parhaiten Meiringenin World cupissa ja nyt leadin SM-kilpailuissa. Molemmissa kisoissa jäi sellainen olo, että sain otettua sen hetkisestä kunnosta kaiken mahdollisen irti, enkä tehnyt merkittäviä virheitä esimerkiksi reitinluvussa. Myös leadin PM-kisoista jäi hyvä fiilis, vaikka finaalit eivät menneet niin hyvin kuin olisin toivonut.
Yksikään kisa ei mennyt tasoon nähden todella huonosti, mistä olen tietysti iloinen. Eniten hampaankoloon jäi boulderoinnin PM-kisojen karsinnat Göteborgissa viime maaliskuussa. Koen, että olin siellä melko hyvässä kunnossa ja finaalipaikka jäi pienestä kiinni.
Pystytkö analysoimaan näin jälkeenpäin, mitä osa-alueita pitäisi kehittää eniten kansainvälisiä skaboja silmällä pitäen?
Kansainvälisellä tasolla urheilijat ovat kokonaisvaltaisesti vahvoja ja taitavia kaikilla kiipeilyn osa-alueilla. Menestyäkseen pitää siis kehittää kaikkea: voimaa, tekniikkaa ja psyykkisiä ominaisuuksia. Jos mietin itseäni, niin nostaisin sormivoiman/voiman ja reitinluvun isoimmiksi kehityksenkohteiksi.
Entäpä oma visio siitä, miten se onnistuu/ miten suomalaisia kisaajia saataisiin tulevaisuudessa tasaisesti kansainvälisissä mittelöissä alkuun ainakin semifinaaleihin?
Tästä minulla on selvä näkemys aikuisten sarjojen osalta. Suomessa kansainväliseen menestymiseen tähtäävä toiminta ja rahoitus on tällä hetkellä lapsen kengissä nimenomaan lajiliiton tasolla. Suomessa ulkomaille lähtevät kisaajat ovat suurimmassa osin (usein kokonaan) oman rahoituksensa ja tukijoukkojensa varassa. Mailla, joilla on rahoitusta esimerkiksi maajoukkuetoiminnan ja maan sisäisten kilpailujen järjestämiseen on tottakai myös enemmän menestyviä urheilijoita kansainvälisellä tasolla. Tie menestykseen on selkeä, kyse on siitä mistä löytyy rahoitus ja tahto viemään suomalaista kisakiipeilyä kansainväliselle tasolle.
Suomessa helposti ajatellaan että “sisulla” pääsee niin pitkälle kuin yksilöllä itsellään on tahtoa. Kansainvälisiä maajoukkueita sivusta katsoneena mielestäni asia on täysin päinvastoin. Tarvitaan vahvat tukijoukot ja valmennustoiminta seura- ja liittotasolla jo nuoresta alkaen, sieltä niitä lahjakkaita urheilijoita alkaa sitten nousta. Olen varma, että monet kisakiipeilijät Suomessa jakavat näkemykseni tästä asiasta.
Vaikuttivatko jotkut kansainvälisistä staroista yli-ihmisiltä, vai onko nekin vain normi kuolevaisia? Nouseeko joku yli muiden ja jos nousee, niin miksi?
Ehdottomasti normikuolevaisia! Kaikilla on hyviä ja huonoja hetkiä ja kyllä, myös parhaat tippuvat bouldereilta.
Miten sie saat pidettyä opiskelun, työn ja treenin balanssissa? Tuntuuko koskaan siltä, että kynttilä palaa kummastakin päästä ja välillä keskeltäkin?
Kynttilä ehdottomasti palaa mistä sattuu! Aloitin viime toukokuussa työt konsulttifirmassa paikkatiedon ja koodauksen parissa. Ensi keväänä olisi tarkoitus valmistua Helsingin yliopistolta maisteriksi (maantiede).
Olen oppinut aika hyvin tunnistamaan uupumuksen merkkejä itsestäni, ja tarvittaessa otan treeneistä enemmän lepopäiviä, tai jätän ei-pakollisia menoja välistä. Sellainen inhimillinen asenne omaan tekemiseen auttaa ja aina ei tarvitse jaksaa.
Onneksi olet päässyt syksyllä ulosmittaamaan kovaa kondistasi myös pihalle. Miten kuvailisit ”Hangman´s Hill” -reittiä ja minkä verran sitä työstelit?
Hangman’s Hill on Ville Kurrun ensinousema reitti Lohjalla. Reitti on vähän hänkkäävä, ja lopussa on pieni jännäefekti, kun on jo aika korkealla eikä mielellään enää lopusta tippuisi. Kiipesin reitin tokalla sessiolla, kävin paikalla ensimmäisen kerran muistaakseni vuosi sitten syksyllä. Silloin reitin alussa ollut muuvi tuntui tosi vaikealta, kun luulin että joudun joko hyppäämään tai vetämään Anna Laitisen betalla huukin pieneen listaan. Löysinkin sitten viime sessiolla uuden helpomman betan, jolla reitti taipui. Sanoisin, että minun pituiselle varmaan softin puoleinen 7c+, mutta eikös ne ekat reitit aina ole?
Mitä muita tiukkiksia olet ehtinyt käydä testailemassa?
Onhan noita projekteja, ”Usual suspect assis, 7C+” olisi kiva saada pakettiin, mutta taitaa mennä ensi kevään puolelle. Gruvbölessä Kirkkonummella kävin ekaa kertaa pari viikkoa sitten, ja sieltä jäi tosi kivat 7c ja 7b+ reitit vielä kiipeemättä. Olen enemmän keskittynyt tänä vuonna keskivaikeiden reittien kiipeemiseen itselle uusilla sektoreilla. Mikkeliinkin piti suunnata nyt syksyllä, mutta katsotaan salliiko kelit enää viikonloppureissua. Joulukuussa suuntaan ekaa kertaa Albaraccíniin.
Tavoitteet kaudelle 2023?
Tavoitteena kiivetä paljon ulkona! Toivottavasti tehdä kiipeilyreissuja ulkomaille uusiin paikkoihin. Kisaamisesta en osaa vielä sanoa, katsotaan sitä sitten talvella.
Kun kiipeily (tai elämä) tarjoilee sitruunoita, niin keneen Sanja Collin voi aina nojailla?
Kavereille soitan jos on vähän paha mieli, jos on oikeesti paha mieli niin sitten äitille 😊
Köyseily, Kotimaa
Kesän köysikomeetta Emmi Rautkylä ja köyseilyn vakisuorittaja Emilia Venäläinen jatkavat siitä, johon edellisenä kuukautena jäivät. Emmi kävi viimeistelemässä Nummen kautensa nousullaan ”Hemohes variaatioon, 7c+” ja Emmi krimppaili tiensä Halsvuoren nykyklassikon ”Aihkin, 7c” toppiin. Jälkimmäisen greidi on ilmeisesti asettunut tuohon uuden krimppibetan myötä.
Ruhankallion säpinästä syyskuussa vastasivat ainakin Aleksi Mikkola ja Jedy Kong, kumpaisenkin lähetettyä ”Texas Rangerin, 8a+”. Jedy käytti hyväkseen Texasille hiotun betan tikkaamalla myös ”Bruce Lee variaation, 8a+”, josta herra kommentoi tikkilistassaan seuraavasti: ”The best line of the crag, it has all the features on the route.”
Luhtalammen Joni jatkoi Haukkavuoren tyhjentämistä Lunnaksen Janin kanttiklassikolla ”Kivifetissi, 8a+”. Odotuksen bemariosastolle siirtymisestä käyvät Karpojen odotuksissa kuumina…
Köyseily, Ulkomaat
Laitisen Ola jatkoi kesän reissusendejään omalla perustasollaan Niemiselissä. Pikavisiitin aikana kellistyivät muun muassa ”Jedi Mindtrix, 8b” ja ”Rage against the Machine, 8a”. Pidetään Olalle peukkuja kelien suhteen Nummeen…
Samuel ”Pamu” Hammer jatkaa Itävallan kallioiden tyhjentämistä klassikoista. Syksyn Saksa-Itävalta mäkiviikolla ovat toistaiseksi taipuneet klassikot kuten ”Dem Frisör Ist Nichts Zu Schwör, 8a+” Niederthaissa, Ötztalin ensimmäinen 8a ”Exorzist” Astlehnissa, ”Prozessionsgang, 8b” Elefantenwandilla ja ”Nostalgie, 8a” sekä ”Seewurm, 8a+” Piburger Seessa. Seewurmille Pamu antaisi kaikki mahdolliset tähdet maailmassa.
Ruusu Special
Jo edellä mainittu Pamu on Keski-Euroopan retkellä elämänkumppaninsa Ruusu Pekkalan kanssa. Karpojen edustus pääsi todistamaan Ruusun edesottamuksia Innsbruckin laaksossa parisen viikkoa sitten ja kävi ilmeiseksi, että halusimme kuulla hänen edesottamuksistaan lisää. Paineita asettamatta voimme todeta, että uskomme tämän neidin päättäväisyydellä (ja nykyisellä kehityskaarella) lähivuosina tikkilistan olevan aika komeaa katseltavaa.
Moi ja onnittelut ”Uno, 7c+” tikistä Niederthaissa! Taisi olla melkoinen helpotus useamman ”Not even close, but cigar” -yrityksen jälkeen?
Hei ja kiitos! Joo, olihan se helpotus, kun pääsi klippaamaan ankkurin. Viiimeinen muuvi osoittautui minun kohdalla kruxiksi, mikä oli hieman yllättävää, koska reitin vaikeus ei perustunut siihen. En koskaan tippunut missään muussa kohtaa kuin siinä, joten ehkä se oli lopulta enemmän mentaalisesta puolesta kiinni, kuin fyysisestä. Siksi oli fiksu päätös pitää reitistä viikon breikki ja nollata pää kokonaan.
Voisitko antaa vielä kuvailun reitistä ja selventää sen vaikeutta matka- ja elämänkumppanin (Samuel Hammer) kanssa bouldervaikeuksia mukaellen?
”Uno” alkaa kohtuu helpolla alulla, ehkä jotain 6c:n kiipeilyä noin vajaa kymmenen metriä. Tämän jälkeen reitti lähtee kokonaan omalle laatalleen, joka on tavallaan oma seinä (uniikki). Kiipeily vaikeutuu huomattavasti laatalla, otteet pienenee, pyöristyy ja kiipeily muuttuu erittäin tekniseksi. Koko laatta on varmaan pääosin solidia 6B-C boulderia? Vaikeus tulee varmaan kuitenkin kiipeilyn jatkuvuudesta ja tarkkuudesta. Kyllä mulla ainakin ihan hyvä pumppu siinä lopulta tuli 🙂
Teidän Saksa-Itävalta viikko on sujunut muutoinkin melko lailla mainiosti. Tikkilistalta löytyy aika läjä klassikoita, kuten: ”Tanz der Elemente, 7b+” ja ”Flotter Dreier, 7b” Piburger Seeltä sekä ”Le Miracle, 7b” ja ”Flying Cirkus, 7b” Niederthaissa. Jos joku lukija on matkalla Innsbruckin laaksoon, niin mitkä noista (tai jonkun muun reitin) nostaisit ehdottomien kiivettävien joukkoon ja miksi?
Ötztalin solasta löytyy kiivettävää kaiken tasoisille kiipeilijöille. Joillekin kallioille kannattaa varautua kävelemään hieman pidemmin, kuten Niederthaihin. Vastapainoksi löytyy kallioita, jotka ovat aivan tien vieressä, kuten Engelswand ja Oetz. Näitä kallioita voin suositella etenkin aloittelijoille: niissä on mukavat lyhyet pulttivälit ja paljon kiivettävää hyvällä kivenlaadulla. Mitä noihin reitteihin tulee, niin Tanz der elemente oli ehdottomasti mieleenpainuvin reitti. Reitin juureen pitää tehdä vähän kettumainen via-ferrata tyyppinen lähestyminen. Se lähtee omalta pieneltä hyllyltä, joka on vähän jännittävä alkuun. Kiipeily on todella ilmavaa ja hienoa. Reitti on kuin unelma… Tästä voi katsoa pienen videon reitin lokaatiosta, vaikka videon reitti on eri, niin tuossa hyllyllä on vaan neljä reittiä ja kaikki ovat maailmanluokan reittejä. -> Katso allaoleva video (kiipeily lähtee noin 4.20 kohdalla). Voin kyllä suositella noita kaikkia reittejä, mitä olen kiivennyt, koska vastaavia reittejä ei Suomesta löydy ja niitä voi kutsua kokemuksiksi.
Mikä Itävallasta tekee teidän silmissä speciaalin kiipeilykohteen?
Ötztal on miljöönä uskomattoman kaunis. Vuoret, pikkukylät ja kirkkaat joet tekee sen, että paikkaan on vaikea olla rakastumatta. Tähän kun yhdistää vielä sen, että lyhyen ajomatkan päässä löytyy klassikoita klassikoiden perään, niin tällaisia paikkoja on harvassa.
Kiipesit ekan 7a:si (klassikko Mantra Rollareilla) kaksi vuotta sitten syksyllä ja sen jälkeen olet kiivennyt parikin 7c+ vaikeusasteista reittiä, joten kehitys on ollut melko nousujohteista. Missä osa-alueissa olet mielestäsi parhaimmillasi ja missä haluaisit kehittyä eniten?
Vahvuuksiani kiipeilijänä ovat sormivoima, tekniikka ja vahva kehittymisen halu. Sormivoima ja tekniikka ovat auttaneet varmasti minua myös kehittymään ulkokiipeilyssä nopeasti, koska näiden tärkeys korostuu etenkin ulkona kiivetessä. Vahva kehittymisen halu on kulkenut myös matkassa alusta alkaen: haluan keskittyä heikkouksiini ja treenata niitä, enkä pysyä mukavuusalueellani. En katso vain numeroita, vaan kiipeän reittejä mitkä ovat minulle haastavia (antistylea) tai inspiroivia. Kehittyä haluaisin siinä, etten vaatisi itseltäni niin paljon ja pääsisin yli epäonnistumisista nopeammin. Tämä laji on lähtökohtaisesti sellainen, että epäonnistumisia tulee enemmän kuin onnistumisia. Sitten kun niitä onnistumisia tulee, niistä pitäisi pystyä nauttimaan ja olla ylpeä itsestään. Lisäksi onsaittaamisessa haluisin ehdottomasti kehittyä!
Sulla ei ole tapana etsiä greidissään helpoimpia reittejä vaan monasti jopa ennemminkin aika napakoita. Onko tämä tapa tarttunut matkaan Pamulta ja Koposen Samilta?
Joo Pamulla ja Koposella on varmasti ollut vahva vaikutus tähän mindsettiin mikä mulla on. Eiks se niin mene, että seura tekee kaltaisekseen? On kyllä hienoa, että Pamu haastaa minua ja ehdottaa reittejä, jotka ovat sieltä napakammasta päästä. Sitten kaikki perus 6c+ tuntuu kävelyltä, kun on kiivennyt Flying Circuksen, jonka alkuperäinen greidi on ollut 6c+ 😀
Miten optimoit kondiksen nousun tällaisessa suht pitkässä (parin kuukauden) reissussa? Onko sulla erikseen työstö- ja sendipäivät, onko tiukempia projekteja useampia päällekkäin vai pääprojekti ja pari sivuprojektia…? Ja käyttekö välillä treenaamassa sisällä, vai pysyykö voimatasot yllä reissussa vain ulkona kiipeemällä?
Itse rupesin kondista kasvattamaan niin, että en heti alkuun mennyt kränkkäämään vaikeita reittejä, vaan kiipesin määrää ekat pari viikkoa. Me kutsutaan näitä introprojekteiksi ja ne oli about 7a-7b+ luokkaa. Sitten kun introprojektit oli kiivetty, niin kondis on noussu sille tasolle, että pysty keskittymään johonkin vaikeampaan. Itse korostan sitä, että jos kiipeilyvuosia ei ole vielä hirveästi takana, parasta ja kehittävintä on vaikean määrän kiipeäminen reissussa, kuin yhden tai kaksi tosi vaikean reitin, joihin keskittyy koko reissun.
Miten muuten työstät itselle tiukkaa projektia? Alatko vain ottamaan yrkkiä alusta muuvien mentyä, vai teetkö esim. linkkejä pulttien välillä tai otatko välitavoitteita vaikka kolmannelta pultilta toppiin…?
Mulla ei ole erikseen mitään työstö- tai sendipäiviä, mutta pyrin optimoimaan työstön niin, että siihen menisi mahdollisimman vähän voimia. Tässä auttaa stick clip äärimmäisen paljon! Lisäksi tykkään katsoa betat tarkasti kuntoon, jotta reitti tulisi kiivettyä ylös kevyimmällä mahdollisella tavalla. Pyrin myöskin siihen, etten kiipeä itseäni aivan loppuun, jotta seuraavana päivänä saa laadukkaan kiipeilypäivän. Me kiivetään reissussa vain ulkona, yleensä 2 kiipeilypäivää 1 lepopäivä rytmillä. Voimatasot on pysyneet hyvinä, ellei jopa parantuneet, koska reitit ovat täällä aika bouldermaisia. Lepopäivinä me annetaan jalkojen levätä, koska jalat väsyy kalliolle haikkaamisesta. Syödään ja juodaan paljon ja tasaisesti, koska kroppa on kovilla, kun näin pitkä reissu on kyseessä. Nää juttuja mitkä on toiminut itselle hyvin.
Työstän vaikeita reittejä niin, että katson ensin betat kuntoon. Kun uskon löytäneeni oikeat betat, pistän ne tarkasti mieleen, jotta ne ei unohdu ja tule mokattua sen takia. Alkuperäisiä betoja joutuu yleensä hiomaan useaan otteeseen uusiksi, jotta ne lopulta on täydelliset. Jos reitti on oikeasti todella vaikea, en ota heti liidiyrkkiä, vaan pyrin linkkaamaan vaikeat pätkät paikaltaan. Vasta kun nämä linkit on tehty, otan yrkkiä maasta. Yleensä otan 2-3 liidiyrkkää riippuen reitistä. Jos reitti ei vielä kyseisessä sessiossa mene, teen viimeisen yrkän jälkeen treenilinkin esim. kruxista toppiin.
Tavoitteita loppureissulle?
Loppureissun päätavoitteena on nauttia. Pieni toive olisi, että kerkeäisin vielä kiipeämään ’’Klettersteig’’ nimisen reitin, mutta jää nähtäväksi riittääkö aika siihen. Kyseinen reitti on todella timakka ainakin itselle. Lisäksi minulla on työn alla vielä joitakin helpompia reittejä, jotka ovat ihan hyvällä mallilla. Toivotaan kans, että Pamu saisi kiivettyä omat projektinsa pois!
Kiitos ja toivotaan sendikelejä reissun loppuun!