Teksti: Sampsa Jyrkynen
Olhavaa ei löydetty aivan heti eikä Suomen hienoin kallio ollut ennen löytämistään yleisessä tiedossa, kuten se on nyt keskeisenä osana Repoveden kansallispuistoa. Olhavan löytymistä hidasti osaltaan se, ettei Hillosensalmeen ollut pitkään aikaan edes maantietä. Hillosensalmi oli täysin rautatien ja vesireittien varassa vuoteen 1969 asti. Hillosensalmen maantie rakennettiin vasta vuonna 1969 junaradan oikaisemisen yhteydessä. Paikalliset toki tunsivat paikan ennestään, sillä paikalliset Kinansaaren asukkaat rysäsivät haukia Olhavanlammen laskuojalta aina keväisin.
Suomalainen kiipeily alkoi pääkaupunkiseudulta vuonna 1954 Matti A Jokisen ja kumppaneiden kiivetessä ensinousuja Rossin, Pommikallion, Leppävaaran, Sipoon ja Leppäkosken seinämille. Ensimmäisen vuosikymmenen ja vuoden 1967 jälkeen Alppikerhon kerhotoiminta jäi tauolle muutamaksi vuodeksi. Noina välivuosina kiipeily tapahtui käytännössä pienemmissä kaveriporukoissa tai yksittäisten kiipeilijöiden toimesta. Asiaan vaikutti paljon myös se, että Matti A Jokinen jäi henkilökohtaiselle kiipeilytauolle ja kerhotoiminnalta puuttui sen myötä vetäjä.
Alppikerhon alkutaipaleen hiljaiselon jälkeen koettiin kuitenkin tarvetta kerhotoiminnan herättämiseen ja 3. maaliskuuta 1974 pidettiin Alppikerhon “laiton”, mutta päätösvaltainen kokous, jossa kerhotoimintaa yritettiin aktivoida. Läsnä olivat Timo Järvilehto, Matti A Jokinen ja Jan von Plato. Toimintaa ei kuitenkaan saatu käyntiin.
Osana herätystä liikepankkien Kuvastin-lehdessä julkaistiin vuonna 1975 artikkeli, jota tähdittivät Matti A Jokinen ja Veikko Karhumäki. Varsinaiseen herätykseen artikkeli ei johtanut, mutta pian sen julkaisun jälkeen Veikko sai soiton Karjalan Prikaatista – tarkemmin joukko-osaston lääkäriltä tohtori Gerdt Weckströmiltä ja majuri Aarno Suorsalta. He tiesivät kertoa, että Vekarajärven varuskunnan pohjoispuolisella alueella olisi kerrassaan mahtava kallio. Päinvastoin kuin yleensä, tämä vihje piti paikkansa ja Olhavan ensimmäinen reitti – Vekara – sai ensinousunsa 15.6.1975 von Platon, Karhumäen, Weckströmin ja Suorsan toimesta. Reitin nimi viittaa varuskuntaan!
Ensimmäisen Olhavan vierailun jälkeen, noin kuukautta myöhemmin 19.7.1975, von Plato ja Karhumäki kävivät uudelleen Olhavalla ja ensinousivat Hyllyn ja Tuohitorven vapaasti. Päivää myöhemmin 20.7.1975 Mustalamminvuorelle kiivettiin reitit Alppijääkäri ja Länsi-Kannus. Mustalamminvuoren lounaisjyrkännettä kutsuttiin tuohon aikaan myös Olhavan Badile-seinämäksi. Syksyllä 4.10.1975 von Platon ja Karhumäen seuraan liittyivät uudelleen Weckström ja Suorsa sekä Kari Sinda, ja viikonlopun aikana ensinousunsa näkivät Puntari ja Tuohitorvi, joista jälkimmäinen sekin vapaasti. Köyden terävässä päässä viihtyivät tuolloin Karhumäki ja von Plato.
Keväällä 1976 pidettiin 10.2.1976 Alppikerhon yhdistyksen kokous, jossa Jan von Plato valittiin puheenjohtajaksi ja suuripuheisesti julistettiin, että nyt herätetään kerho todella henkiin. Läsnä oli viisi henkeä. Kokouksen toinen syy oli toki saada kerho rekisteröidyksi UIAA:han, ja sitä kautta kutsu Chamonix’n ENSA:n kiipeilijätapaamiseen, mikä sitten toteutuikin. Olhavan löytymisen kautta myös kerhotoiminta vilkastui ja vuoden 1976 lopussa kerhossa oli 20 jäsentä ja vuoden 1978 lopussa 50 jäsentä.
Olhavasta muodostui pian maamme kiipeilyn mekka, jossa riitti jokaiselle vierailulle uutta kiivettävää silloiselle kiipeilijöiden joukolle. Olhavan löytyminen aktivoi kerhotoimintaa ja Olhavan myötä kerhotoiminnalle oli maailmanluokan fasiliteetit. Repoveden toinen löytö, muutamaa päivää ennen Olhavaa löydetty Vuorilammen seinämä ja sille 14.6.1975 noustu Kuvastin (V-, A1) jäivät nopeasti unholaan. Kallio sijaitsi ampuma-alueen varoalueella, mikä teki Vuorilammen kiipeilystä myös byrokraattisesti hankalaa.
Alkuvuosina Olhavan parkkipaikalle johtavien yksityistien sulkupuomin avaimia lainattiin Karjalan prikaatin toimistosta kunnes 13.9.1980 Alppikerholle saatiin puomeihin omat avaimet. 1980-luvun loppupuolesta 2000-luvun alkuun teiden portit olivat auki ja nuotiobileet villejä, kunnes Repoveden kansallispuisto perustettiin 1. tammikuuta 2003. Kansallispuiston perustamisen myötä Repoveden alueen teiden yleinen liikenne suljettiin uudelleen ja Olhavan iltanuotion vilkkain ryminä rauhoittui. Jotkut pitävät tätä Olhavan pelastuksena ja toiset muistelevat vanhoja vapaita aikoja kaiholla.
Tässä Kiipeily-lehdessä julkaistaan uusiksi Kuvastin-lehden numeron 5/1975 artikkeli Olhavan löytämisestä. Kyseessä on monellakin tapaa merkittävä artikkeli suomalaisen kiipeilyn kehittymisen kannalta. Artikkelin lähde on Veikko Karhumäen lehtiarkisto.
Sampsan kuvia Olhavalta vuosilta 2004-2023
Soitto Karjalan Prikaatista (Veikko Karhumäki)
Olhavan löytymiseen liittyy avainasiana Suomen Alppikerhon toiminnan uudelleenkäynnistys. Siinä kun onnistuimme, löytyi saman tien myös useampia kiipeilytoiminnan harrastajiakin: Mikael Malms, Heikki Niskakangas (lopetti ikävään loukkaantumiseen pudottuaan maahan molemmat jalat murtuen ym. kalkkikivellä kiipeillessään ilman varmistusta Calanquesissa), Pertti Lehväslaiho ja muitakin!
Jos Alppikerhon uudelleenkäynnistys ei olisi alkanut, tuskin olisi tuolloin Olhavaakaan löydetty. Ilman artikkelia ei olisi ollut Gerdt Weckströmin soittoa minulle Karjalan Prikaatista. Weckström oli joukko-osaston lääkäri – Itävallassa opiskellut ja lähinnä vuoristovaelluksesta innostunut!
Liikepankeilla oli yhteinen Kuvastin –lehti 1970-luvulla. Sen numerossa 1/1975 julkaistiin 5-sivuinen juttu otsikolla ”Mikä sai lentäjän köyden varaan”? Weckström luki artikkelin ja soitti minulle. Pian ajelimmekin Triumph Herald 13/60 vm 1969 –autollani Jan von Platon kanssa kohti Karjalan Prikaatia. Aiheenamme oli tapaaminen Weckströmin ja majuri Aarno Suorsan kanssa.
Triumph jätettiin varuskuntaan. Sotaväen maastoautolla (venäläinen Gaz), Aarno Suorsa kuljettajana, jatkettiin ”maastotiedusteluun” Pahkajärven laajalla ampuma-alueella (edelleen käytössä!) ja Olhavalla! Seudun ensinousu tehtiin ampuma-alueella ja nimettiin Kuvastimeksi lehden mukaan, jonka avulla alueesta tiedon saimme!
Silloinen Kymen sotilaspiiri ilmoitteli paikallislehdissä, että Pahkajärven alueelta poimitut marjat ja sienet ovat hengenvaarallisia. Syynä olivat räjähtämättä jääneet ammukset. Se lienee Kuvastimen tilanne myös edelleen.
Kansainvälisiä vieraita Olhavalla (Jan von Plato)
Olhavan löytämisen jälkeisenä vuonna tutustuimme Chamonix’ssa kv. kiipeilijätapaamisessa ruotsalaiseen Lars-Göran Johanssoniin. Hän oli botaniikan tohtori, joka piti sivubisneksenään pientä kiipeilykauppaa. Lars-Göranin mukana saapuivat Suomeen maan ensimmäiset kiipeilytossut, jotka korvasivat nopeasti aiemmin käytetyt jäykät vuoristokengät. Harmikseni olen heittänyt nämä historialliset jalkineet joskus 90-luvulla roskikseen. Tossujen merkki oli ranskalainen EB. Olimme aiemmin eläneet väärässä uskossa, että ranskalaisten kiipeilytossut eivät sovellu ihan pienille otteille, graniittikalliolle tyypillisille.
Uusien Skandinaavisten kontaktien avulla Olhavalle saapuivat pian vieraiksemme myös tukholmalaiset Jan Liliemark ja Lasse Svadängs, jaloissaan tietysti nämä EB-tossut. Heiltä opimme, että reittejä voidaan puhdistaa laskeutumalla, ja sen jälkeen kiivetä absoluuttisen puhtaasti, mitenkään varmistuksia hyväksikäyttämättä. Tästä opista Olhavalla on jäljellä ”Ruotsalaisten reitti,” joka on kombinaatio aiemmin tekemistämme perinteiseen alppityyliin kiivetyistä reiteistä. Yhden varhaisreitin nimi taisi olla ”Näkkäri” minkä nimityksen lähteen Olhavan kalliota kiipeillyt tunnistanee.
Kun olimme nähneet (ensi sijassa Petri Lintinen ja Ilkka Paloheimo itseni lisäksi), että kiipeily EB-tossuilla ja luonnollisilla varmistuksilla onnistuu aiempaa teknistä menetelmää paremmin, Olhavan laatan fantastiset halkeamat kaatuivat yksi toisensa jälkeen. Kolmikko Pertti Lehväslaiho, Mikael Malms ja Heikki Niskangas vapauttivat Puntarin ulkoneman kesällä 1976 ja edellisvuoden nousumme menettivät hohtonsa uuden kiipeilytyylin vakiinnuttua. Merkkipaaluja vaikeusasteissa olivat Ilkan ”Ukkosenjohdatin” – alku aiemmalle Salama-reitille – ja Eklipsi-halkeama.
Kuka tahansa kiipeilijä, joka saapuu Olhavalle, näkee ensimmäisenä leveän kiemurtelevan halkeaman vasemmalla, siellä missä harmaahko kallio muuttuu punertavaksi. Siinä oli ja on edelleen varsinainen linja. Näin kävi myös Lars-Göranille, joka saapui Olhavalle Volvon takakontti täynnä myytävää kiipeilyroipetta. Hänen kanssaan kävimme kilpailun siitä, kuka tuon leveän halkeaman onnistuu ensimmäisenä nousemaan.
Muutaman hapuilevan yrityksen jälkeen Lars-Göran pääsi halkeamaa melko korkealle, mutta jäi köyden varaan. Harvassa yleisössämme pikku kalliosaarella kävi kohahdus; siinä avautui minulle tilaisuus, jota en voinut tuhlata. Aivan hirvittävän ponnistuksen kautta onnistuin, ja voitin tämän kisan. Illalla oli sitten kuunpimennys, mistä reitin nimi. Kuunpimennystaulukkojen avulla voin paikantaa tapahtuman: 16. syyskuuta 1978 (lähde: NASA Eclipse Web Site). Siihen aikaan frendejä ei vielä valmistettu, eikä hexentrikkejen megakokoja tehty. Kiipesimme tuolloin yläköydellä, sillä muulla tapaa kiipeäminen olisi ollut itsemurhaa lähentelevä teko.
Eklipsi-halkeaman lisäksi Olhavan selviä linjoja ovat Suuri Leikkaus ja sen oikeanpuoleinen kulma eli Kantti. Ilkka Paloheimolla riitti mielikuvitusta ajatella tuon ulkokulman nousua – me muut pidimme ajatusta mahdottomana. Joku kuitenkin piteli varmistusköysiä, ja Ilkka edistyi projektissaan. Yhdessä ratkaisevassa kohdassa jalkaote oli etsittävä hapuilemalla jalalla kulman takaa, mitään näkemättä.
Kantti taitaa olla ensimmäinen tärkeä reitti maassamme, jossa on käytetty porahakoja, kolmea alunperin jos oikein muistan. Emme tienneet, että yhtäkään sellaista olisi lyöty mihinkään koko maassa varhaisen intensiivisen kiipeilykauden aikana, vuosina 1966-1981. Olin lukenut liian monta idolini Reinhold Messnerin kirjoitusta porahakoja vastaan Alpinismus-lehdestä. Reinholdin essee, ” Mord am Unmöglichen” vuodelta 1968, on nykykiipeilijän hyvä pitää mielessä, jos ”Plaisirklettern” -tyylillä – joka myös hieno saksalainen ilmaisu – selviytyy Kantin yläreunalle.