Reitti: Ku Krux Klan
Vaikeus: Suomigreidi 7. Fb 7A
Sijainti: Pihlajamäki, Helsinki
Ensinousija: Kari ”Pooli” Poti
Toistonousija: Henrik ”Henkka” Suihkonen
Ajankohta: 1985
Karpojen seuraavan juttusarjan ”Ensimmäiset Greidissään” tavoitteena on tehdä esittelykierros suomalaisen boulderkiipeilyn historiaan esittelemällä ensimmäiset reitit greideittäin välillä 7A-8A. Ideana on pyrkiä löytämään henkilöt ensinousun takaa, jotta saamme valotettua kiipeilymme evoluutiota 80-luvun puolivälistä vuoteen 2001, jolloin valikoiman viimeinen, eli ensimmäinen 8A, sai ensinousunsa Turun Luolavuoressa. Bonuksena kyseiset reitit pyritään kiipeämään ja taltioimaan joko ensinousijan tai Karpo-tiimin toimesta.
Saagan ensimmäiseksi reitiksi valikoitui Helsingin Pihlajamäessä sijaitseva krimppailutestpiece ”Ku Krux Klan, 7”, joka on kartoitustyömme mukaan Suomen ensimmäinen seitsemännen vaikeusasteen boulder. Reitin vuonna 1985 ensinoussut Kari ”Pooli” Poti on hiljattain palannut pitkäaikaisilta ulkomaankomennuksiltaan takaisin kotimaahan ja pääsimme iloksemme herraa haastattamaan reitin ensinousuun liittyen. Kahden puheliaan ihmisen kohdatessa toki sivusimme myös useita muita reittejä ja samalla pohdimme kiipeilyharrastuksen mahdollisia muutoksia vajaan 40 vuoden aikana Suomessa.
Karin kiipeilyharrastus alkoi 80-luvun alussa kotiseudulla Satakunnan Sastamalassa hänen hyvän ystävänsä Markku Mäen kanssa. Markku oli äärimmäisen innostunut varsinkin vuoritouhuista ja imaisi Poolin mukaan kiipeilyn maailmaan loikalla suoraan syvään päähän. Parivaljakko käytti kesäaikoina lähes kaiken vapaa-aikansa kallioiden ja kivien etsimiseen, putsaamiseen ja valloittamiseen. Alusta saakka reiteille pyrittiin antamaan myös vaikeudet ja nimet, vaikka varsinaisesta skaalasta ei tarkkaa tietoa ollutkaan. Merkittävä haaste harrastuksessa oli treenimahdollisuuksien (ja tiedon puute) 80-luvulla. Talvella treenimetodeina olivatkin pääasiassa leuanveto tangosta ja ovenkarmista.
80-luvun puolivälin tienoilla eteen tuli muutto Helsinkiin ja samalla tutustuminen paikalliseen kiipeily-yhteisöön, joka ei ollut koolla pilattu, mutta sitäkin innokkaampi. Karin ohella pienehkö porukka otti irtiottoa Alppikerhon noin 80 jäsenen jäsenistöstä omaksi vapaakiipeilyä eteenpäin vieväksi ryhmäkseen. Tähän fanaattisen innokkaaseen porukkaan kuuluivat muun muassa Jan Von Plato, Petri Lintinen, Jukka Kallio, Veikko Karhumäki ja Ilkka Paloheimo. Jo varhaisessa vaiheessa Karin ja Ilkan oppipojaksi porukkaan liittyi myös ”Kauhukakara” -lempinimeä sittemmin kantanut Henrik Suihkonen.
Koska treenimetodeista ei ollut tietoa, treeni oli pääasiassa kiipeilyä, lisää kiipeilyä ja vielä hiukan päälle kiipeilyä. Kari pohtikin, että lepopäivät olivat niitä, jolloin tuli kiivettyä hiukan vähemmän. 90-luvun alussa tämä kostautui hänen osaltaan siinä vaiheessa, kun Kauniaisten Graniin avattiin ensimmäinen sisäharjoittelupaikka. Sisäseinä mahdollisti harjoittelun ympäri vuoden ja Kari sai itselleen näin jälkikäteen analysoiden aika massiiviset ylirasitustilat.
Matti A. Jokisen esikuvan mukaisesti boulderointi tuli nopeasti mukaan harjoittelumetodina, sillä sitä oli mahdollista tehdä nopeasti vaikka joka päivä, jos ei saanut itselleen kiipeilykaveria köysikalliolle. Paikkoina toimivat muun muassa Matin kehittämä Taivaskallio, Meilahti, Haaga ja Pihlajamäki. Meikun poikkari toimi kestävyystreeninä ja muissa paikoissa pääasiassa vahvistettiin sormia kiskomalla mahdollisimman pienistä otteista. Ajan kuvalle oli oleellista se, että reitit olivat käytännössä aina joko släbejä tai pystysuoria. Mieleenkään ei tuossa vaiheessa tullut hänkkäävien reittien (saati istumalähtöjen) haastaminen. Kari pohtii tähän juontaneen parikin syytä. Ensimmäiseksi tarkoituksena oli aina maksimaalinen sormien vahvistaminen ja se tuntui tapahtuvan parhaiten mahdollisimman pienistä otteista vetämällä. Toiseksi käytössä ei ollut pädejä, joten luonnollisesti selkä edellä hallitsematon putoaminen ei tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Tapana olikin boulderille lähtiessä puhdistaa tossut pyyhkeellä ja sen jälkeen laittaa pyyhe siihen kohtaan, johon reitiltä voi hypätä jos meno muuttuu liian tukalaksi. Jokainen kanssakiipeilijä voikin käydä ajatusleikin omaisesti kiipeämässä pyyhenousun vaikka Taivaskallion ”Valaskalaan, 6+” jonka ensinousi taistelupari Ilkka Paloheimo tai ”Rubikin Kuutioon, 7-”, johon Kari teki ensimmäisen bouldernousun. Huomioitavaa on kuitenkin se, että hän ei muista kertaakaan nuljauttaneensa esimerkiksi nilkkaa boulderilta hypätessä.
Tuo maaginen seitsemäs vaikeusaste jäi 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa bouldereiden osalta maksimitasoksi osaltaan varmasti siksi, että boulderointi miellettiin vain harjoitteluksi köysikiipeilyä varten. Kun laji 90-luvun lopulla ja 2000-luvun taitteessa eriytyi omaksi alalajikseen, lähtivät vaikeusasteetkin nousemaan kohisten. Tuon tason innokkaimmat (ja lahjakkaimmat Henkka etunenässä) saavuttivatkin kohtuullisen nopeasti. Kari muistelee, että Ku Krux Klan vaati häneltä jonkin verran työstöä, mutta Henkka siihen tekin toiston huomattavasti nopeammin. Reitin nimen taakse ei liity mitään aatteellista, tai myyttistä. Ehkä kalliota halkovalla ristimuodolla oli sen syntyyn kuitenkin syytä. Jopa tätä reittiä paremmin tuolta ajalta jäi kuitenkin mieleen Haagaan sijoittuva ”Cosmic Mindfucker, 7-”, jota Kari oli joutunut työstämään ihan puolitosissaan. Nimi reitille tarttui työstöpäivän päätteeksi kahvilasta, jossa hän oli kuunnellut radiosta kuunnelmaa lintujen bongauksesta. Haastateltavana ollut bongaaja oli kertonut pääkaupungissa nähdyn äärimmäisen harvinaisen linnun, jonka kaikki ympäri maata paikalle saapuneet bongarit tahtoivat verkkokalvoilleen tallentaa. Tällaista erityistä, lähes saavuttamatonta kohdetta kutsutaan termillä Cosmic Mindfucker. Ei siis pelkästään Mindfucker, vaan kosminen sellainen :-). Luonnollisesti seuraavalla työstökerralla kiivetyn reitin nimelle ei ollut vaihtoehtoa…
Boulderoinnin ja sisätreenin vaikutuksena oli se, että ensimmäisenä keväänä ehjän treenikauden jälkeen Kari oli puolitosissaan pohtinut Olhavalla, oliko reittien otteita chipattu isommaksi… Samaisen treenin ja boulderoinnin yhteisvaikutuksesta ensinousun herran toimesta sai Suomen ensimmäinen seitsemännen vaikeusasteen köysireitti ”Majavan Paluu, 7″ Kvarnbyssä.
Koska Suomessa ei kiipeilykauppoja ollut, oli varusteet hankittava ulkomailta postimyynnin kautta. Tästä syystä esimerkiksi Saksasta Sportcheck-kaupasta tilatut EB:n tossut olivatkin hartaasti varjeltavia aarteita. Vaikka esimerkiksi tossuvalikoima ei ollut laaja, olivat spekuloinnit kumien laadusta vähintään samalla tasolla kuin nykyisin.
80-luvulla kiipeily oli lajina varsin underground-osastoa ja kaikissa sosiaalisissa tilanteissa ei oikein kehdannut edes mainita sitä harrastavansa. Suomessakin kiipeilijöitä pidettiin jollain tapaa erikoisihmisinä, kapinallisina tai jopa hiukan lapsellisina. Kaveria Olhavan reissulle hakiessa hän olikin kuunnellut tämän keskustelua kaverin veljen kanssa tämän pohtiessa ”Kiipeämään! Oletko tosissasi, sehän on pikkupoikien hommaa?”. Olhavan leirinuotiolla vallitsi melko tiukka hierarkia ja jopa hiukan epäterve nokkimisjärjestys. Porahakojen eettisyyttä varmistamisessa spekuloitiin hartaasti ja parissa vuodessa itsensä poikkiruostuvien 8mm pulttien käyttöä vältettiin niin pitkään, kuin mahdollista. Harrastajamäärän lisääntyminen kuitenkin siloitti tätä osuutta ja eräs porukkaan liittynyt entinen kilpasuunnistaja sanoitti henkilönpalvontakulttuuria maallisemmaksi toteamalla ääneen ”Ihmisiä nekin ovat” maailmantähtien edesottamuksista.
”Reittiä ei pidä muuttaa sun tasolle, vaan sun pitää muuttua Reitin tasolle”.
-Ilkka Paloheimo-
Näin useamman vuosikymmenen jälkeen Kari yhdessä taisteluparinsa Ilkan kanssa muistelee kumpikin näkökulmaa sisä- ja ulkokiipeilyn murrokseen 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa. Herrat pohtivat sitä, pitikö (tai pitääkö) kaiken kiipeilyn olla ”turvallista” ja kaikkien saavutettavissa. Ilkka oli saanut oppinsa Jan Von Platon jalanjäljissä vapaakiipeilyyn siirtymisestä ja nopeasti esimerkiksi sulkurenkaasta vetämistä kiivettäessä katsottiin kieroon. Jo kiivetyt linjat kulkivat pääasiassa kallion heikkouksia, eli halkeamia mukaellen. Siirtyminen feisseille vaati vaihtoehtoisen tavan varmistuksiin. Ilkka olikin ensimmäisiä (ellei ensimmäinen) porahakoja varmistuksena käyttänyt tuon aikakauden kiipeilijä. Pohja-ajatus oli kuitenkin se, että pultti laitetaan vain kohtaan, jossa on vakavan vammautumisen tai kuoleman uhka. Tätä uhkaa ei Ilkan näkökulman mukaan ollut esimerkiksi Meilahden ”Lobotomy Wall” -reitissä, jonka Sampsa Lahtinen kiipesi liidaamalla yhden pultin turvin ja Ilkka soolosi, koska kyseessä oli vain noin 10 metriä korkea reitti ja siihen ei pulttia tarvittu. Ilkan ensinousema ja Karin kakkostelema ”Kantti” Olhavalla onkin ehkä eniten keskustelua pulttauksensa osalta saanut tuon aikakauden reitti. Vuosien varrella kyseinen reitti on tasaisesti noussut nettifoorumeille keskusteluihin. Toiset kaipaavat siihen retropulttausta ja toiset pitävät sitä ikonisena merkkipaaluna suomikiipeilyn historiassa. Harva on sen kiivettyään kuitenkaan jäänyt vaille tunne-elämystä. Ilkka tiivistää mielestäni tämän pohja-ajatuksen hyvin seuraavasti: ”Reittiä ei pidä muuttaa sun tasolle, vaan sun pitää muuttua Reitin tasolle”.
”Vaikka en kiipeäisi moneen vuoteen, olen aina silti Kiipeilijä”
-Kari Poti-
Suomeen paluun jälkeen myös paluu kiipeilyn pariin on mahdollistunut ja vanhojen kavereiden kanssa on Salmisaaressa ja Ristikossa tullut vierailtua kerran pari viikossa. Tavoitteena on päästä tekemään comeback myös ulkokallioille toivottavasti kesällä 2022. Karpot toivottavatkin Karin erityisen tervetulleeksi Savoon, vaikkapa kiipeämään uudelleen 90-luvulla avaamansa trädireitin ”Mikko Vilkastus, 6-” Rapionvuorelle, Anttolaan.