Suurin osa boulderoinnin harrastajista haaveilee legendaarisen ”Dannyn” suorittamisesta jossain maailman merkittävistä boulderointikeskittymistä, kuten Fontsu, Rocklands, Luohua tai Koivusaari. Kyseinen fiesta mukailee siis Dannyn kappaletta ”Seitsemän kertaa Seitsemän”, eli tarkoituksena on kiivetä siis seitsemän itselle uutta seitsemännen vaikeusasteen reittiä. Kuten Karpot ovat jo useasti pohtineet, oululaisessa pohjavedessä on jotain erityistä ja Simosen Tuukka päätti upgreidata tavoitetta pykälällä ja kiivetä ekan Etelä-Afrikan retkensä viimeisenä päivänä haasteen kahdeksannen vaikeusasteen reitellä ja luonnollisesti kiivetä niitä kahdeksan kappaletta… Tästä ja retken muusta annista pääsimme iloksemme haastelemaan tämän väkivahvan savolaisnuorukaisen kanssa.
Ensimmäinen Etelä-Afrikan retki tehtynä ja taskussa melko vaikuttava tikkilista (laskujemme mukaan 37 reittiä yli kahdeksatta vaikeusastetta). Mikä on päällimmäinen fiilis?
Päällimmäinen fiilis reissusta on aika jees. Tavoitteena oli kiivetä paljon siistejä reittejä ja saada hyvä yleiskatsaus Rocklandsinmeiningeistä tulevia reissuja varten. Muhkeasta tikkilistasta huolimatta jäi aika pahasti hampaankoloon, kun sairastumisen takia varsinaisia kiipeilypäiviä tuli aika vähän ja lisäksi sairastelun jälkeen vaikeampien reittien kiipeämisestä oli turha haaveilla 🙁 Yhteenkään tikkilistan vaikeaan reittiin en tainnut varttia enempää käyttää paitsi Derailediin, jonka kiipesin oikoreitti-betasta kuultuani parilla yrkällä. Ulkokiipeilyssä nautin eniten vaikeista reiteistä ja omien rajojen löytämisestä, minkä takia helppojen reittien mättäminen ei tuonut aivan samanlaisia kiksejä, vaikka hauskaa puuhasteluahan sekin oli 🙂
Miten kuvailisit Etelä-Afrikan kiipeilyä (kiven laatu, onko tiukoissa reiteissä jotain selkeitä yhtäläisyyksiä) ja sopiko kiipeily mielestäsi sinulle miten hyvin ominaisuuksien puolesta?
Etelä-Afrikan kivi on hiekkakiveä, mutta ihan erilaista kuin mitä missään muualla olen nähnyt. Kivenlaatu on kenties hieman kovempaa ja karheampaa, kuin esimerkiksi Fontsussa. Kiipeilyltään reitit olivat yllättävän samanlaisia Suomi-kiipeilyn kanssa: suoraviivaisia muuveja, joissa sormivoimaa tarvitaan paljon. Kuitenkin toisin kuin Suomessa, etenkin tiukemmat reitit ovat Etelä-Afrikassa usein todella minimalistisia, eli väliotteita tai vaihtoehtoisia jaliksia ei aina ole tarjolla. Treenaan paljon ”mahdollisimman huonoja otteita mahdollisimman kauas toisistaan” -menetelmällä, joten ominaisuuksien puolesta paikallinen kiipeily oli itselle varsin mielekästä.
Ilmeisesti sieltä löytyi ainakin melkoinen läjä urmakkaitadynoja, ovatko dynot yleensäkin sydäntä lähellä vai löytyikö tuo rakkauden kohde tällä retkellä?
Dynot ja muut hassuttelumuuvit kuuluvat myös oman treeniohjelman lemppareihin. Sellaisia kahvasta kahvaan donkkeja, mitä Rocklandsissä tuli paljon kiivettyä tulee nykyään sisällä tehtyä aika vähän. Reissuissa dynot on itselle sellaista Mäkkäri-kiipeilyä, jossa saa paljon kivoja sendejä ilman suurempaa vaivaa 😀 Kyseessä ei siis missään nimessä ole mikään uusi rakkauden kohde!
”Reissuissa dynot on itselle sellaista Mäkkäri-kiipeilyä, jossa saa paljon kivoja sendejä ilman suurempaa vaivaa”
Listalta löytyy melkoinen läjä Rocklandsin superklassikoita, kuten ”The Sky 8B”, ”El Corazon 8B”, ”Quintessential 8B”… Mitkä kiivetyistä reiteistä jäivät päällkimmäisinä mieleen ja miksi?
Rocklandsissä tuli kiivettyä niin paljon kolmen tähden reittejä, että tähän voisin laittaa melkeinpä koko tikkilistan! Jos nyt kuitenkin joitain pitää joukosta erotella, niin ensimmäisenä mieleen tulee superklassikot The Sky, Industry of Cool ja Barracuda.
”The Sky” on varmaankin paras reitti mitä oon koskaan kiivennyt. Täydellinen komea minimalistinen hänkki siisteillä otteilla ja erinomaisilla muuveilla. Slurps!
”Industry of Cool” on varmaankin hauskin reitti mitä oon koskaan kiivennyt. Paddle-dynoja ei kivillä hirveän usein tule vastaan!
”Barracudan” sendi oli varmaankin eeppisin mitä oon koskaan kiivennyt. Viimeisen päivän viimeisellä yrkälläsärkylääkepöhinöissä ilman minkäänlaisia odotuksia päivän kymmenes 8A!
Lisäksi pitää vielä muistaa kehua El Corazonia, joka on kenties hienoin linja mitä oon koskaan kiivennyt!
Olit ilmeisesti jäänyt Ethan Pringlen mieleen ”MonkeyWeddingin, 8C” työstösessiolta, sillä hän mainitsee sinut Nugget climbingin haastattelussa (kohdassa 44.40 ->). Miten lähelle kyseinen klassikko jäi ja ehditkö testailemaan muita tiukempia linjoja?
Hehheh Ethanin kanssa osuttiin useampanakin päivänä samoille mestoille ja kerettiin siinä samalla myös vähän tutustua. Podcastissa mainittu ”That really tall Finnish kid” oli kenties hieman outo kuvaus, kun ollaan kuitenkin Ethanin kanssa aika saman mittaisia 😀
Monkey Weddingiä työstin semmoset 1,5 sessiota huonoilla nahoilla lepopäivinä. Suunnitelman mukaan vaikeita piti kiivetä sitten reissun loppupuolella, kun on saatu tatsia paikalliseen kiipeilyyn. Monkey Weddingingillä yllätin itseni ja kerkesin kiivetä sen melko vaivattomasti kahteen osaan. Erityisesti yllätyin siitä, että reitin underikruxi (käytännössä samat muuvit kuin Armottomassa) ei tuottanut juuri yhtään vaikeuksia!
Muita vaikeita en tällä kertaa ehtinyt testaamaan, kun sairastelun jälkeen unelmat 8C-sendeistä piti haudata ja keskityin loppureissun kiipeämään kaikki helpot reitit pois, että seuraavalla reissulla voisin paremmin syventyä vaikeiden reittien pariin.
Myös toinen maailmantähti Vadim Timonov mainitsi sinut instapostauksessaan hilpeästi. Pääsitkö retken aikana ottamaan mittaa muista maailmantähdistä/ jos heihin tasoa pääsee vertaamaan, niin millaisien ominaisuuksien kehittämiseen vielä pitää keskittyä (vai pitääkö)?
Kyllähän siellä julkkiksia näky aika usein samoilla mestoilla, mutta samoille reiteille en yhtä aikaa maailman kirkkaimpaan kärkeen kuuluvien kanssa osunut Pringlen Ethania lukuun ottamatta. Hankala sanoa missä huipuille eniten jään, mutta ainakin omasta mielestä ulkokiipeilyä ajatellen omia tärkeimpiä kehityskohteita ovat sellainen eläimellinen vääntövoima, jalkojen liimaaminen seinään sekä vastustuskyky.
Viimeisen vuorokauden aikana saitte melko hillittömän ajatuksen kiivetä vuorokauden aikana mahdollisimman paljon ja sinun listallesi tipahti 10 kpl 8A:ta ja joitain helpompia. Mistä tämä päähänpisto syntyi ja miten vuorokausi sujui?
Joo elikkäs meillä oli Sallmenin Eeliksen kanssa varmaan viimeisen viikon(?) ajan semmonen meininki päällä, että päivällä mentiin kiville ja aamulla lähdettiin pois. Tarkoituksena siis oli, että kotiin lähtiessä kaikki mehut on puristettu, ja siitähän se idea viimeisen päivän 24h haasteelle sitten tuli. Oma päivän leikkimielinen tavoite oli kiivetä 8 × 8A reittiä.
Nahat ja kroppa oli siis edellisten päivien jäljiltä jo valmiiksi aivan muusina, ja viimeistään siinä vaiheessa meinasi tulla äitiä ikävä, kun viimeisen päivän ensimmäisen reitin alle tultaessa satoi aivan kaatamalla vettä ja tuuli varmaan 10 metriä sekunnissa. Kovan tuulen takia otteet olivat kuitenkin taianomaisesti riittävän kuivia ja kiipeilyt saatiin käynnistettyä aamuyhden aikoihin ”Witness the Sickness” nimisellä reitillä. Siitä nopea sendi, kamat litimäräksi ja seuraavan kimppuun.
Pähkäilimme Eeliksen kanssa, että kuivaa kiveä löytyy todennäköisemmin korkealta, jossa tuuli käy kovempaa, joten suuntasimme seuraavaksi ~6b trädi-reitin lähiksen (pimeässä ja märkänä 7b) omaavalle Dihedral-sektorille, jossa sain joutuisat sendit ”Dabble Trouble” ja ”Deep Turtle” nimisiin reitteihin. Sektorin lähikseen ja otteiden kuivailuun meni sen verran aikaa, että kello lähestyi jo aamuviittä ja päätimme tässä vaiheessa ottaa hieman unta palloon. Kaikki kamat olivat märkiä ja mukana ei tietenkään ollut peittoja, saati makuupusseja. Ilman lämpötila oli 2°C ja tuulta 10 metriä sekunnissa.
Hyvin nukutun yön jälkeen lähdimme aamukahdeksan aikaan jatkamaan urakkaa viereiselle Plateau sektorille, jossa sain kiivettyä vikkelään ”Hole in One”, ”Albatros”, ”In BetweenDreams” ja ”La Chute” -nimiset reitit. Ennen ruokataukoa ja alueen vaihtoa kävin vielä parkkipaikan vierestä kiipeämässä päivän seitsemännen 8A reitin, ”Hellfiren”, eikä kello ollut lyönyt vielä edes kahta.
Iltapäivällä siirryimme 8-day-rain-sektorille, jossa viimepäivien urheilusuoritukset alkoivat toden teolla painaa. Särkylääkkeetkään eivät enää auttaneet ja jokainen seuraava reitti oli pelkkää tuskaa. 8 × 8A -tavoitteen täyttänyt reitti oli ”First Blood”, joka myös taipui ilman suurempia (ajallisia) taisteluja.
Tavoitteen täyttymisen jälkeen olin sitä mieltä, että päivän kiipeilyt olivat omalta osalta siinä, koska oma vointi oli varsin huono ja joka paikkaan sattui. Onneksi (?) Eelis kuitenkin muistutti, että Rocklandsiin ei tultu nössöilemään ja urakka jatkui ”The Arc” -nimisellä highball/free sololla.
The Arcin jälkeen suuntasimme ”Lisa’s Aretelle”, jolla otin päivän ensimmäisen tappion. Ihan sama kuinka kovaa hampaita puri yhteen, reitin pari karheampaa otetta tuottivat liikaa tuskaa ja päätin, että tämä päivä oli tässä.
Autoa kohti hoiperrellessa ihmettelin, miten yhdeksän 8A:n jälkeen voi olla häviäjäfiilis ja tajusin, että kaiken työn ja tuskan jälkeen en vieläkään ollut antanut kaikkeani. Olin aivan varma, että yhden 8A:n voisin vielä päästä.
Päivän viimeiseksi reitiksi valikoitui suurklassikko ”Barracuda” 8A. Muutamalla ensimmäisellä yrityksellä en saanut yhtäkään muuvia tehtyä ja epätoivo alkoi hiipiä omaan ja tiimin mieleen. Pitää muistaa, että seurueen muutkin jäsenet olivat aivan finaalissa ja halukkaita ehtiä syömään ennen kuin ruokapaikan keittiö sulkeutuu. Annoin itselleni puoli tuntia aikaa, jonka jälkeen olisi pakko lähteä kohti ruokapaikkaa. Yrkät jatkuivat pitkään samanlaisina: En päässyt seinälle, tipuin ensimmäisestä muuvistatai hyvillä yrkillä toisesta. Yhden kerran tipuin kruxia edeltävästä kolmannesta muuvista. Reitti ei ollut menossa. Määräaikaan oli kaksi minuuttia ja päätin antaa vielä yhden viimeisen kaikki tai ei mitään -yrityksen, mutta en päässyt seinälle.
Mankkasin kuitenkin vielä nopeasti kädet ja otin vielä yhden epätoivoisen yrityksen tiedostaen sen, että reitti ei mene. Ihmeen kaupalla pääsin kuitenkin ensin seinälle, sitten tein ensimmäisen muuvin, toisen muuvin ja kolmannenkin. Kruximuuvista en muista mitään, mutta viidennessä muuvissa huidoin käden aivan väärään kohtaan reitin pelastusotetta, eli hyvää krimppiä josta otetaan swingi ja tehdään helpohko muuvi toppikahvoille. Tajusin virheen heti kun käsi laskeutui otteelle. Swingi lähti hallitsemattomasti ja etusormi korkkasi pois huonosti otetulta otteelta. Tässä vaiheessa en kuitenkaan ollut enää valmis tippumaan reitiltä, joten annoin kaikkeni swingin pitämiseksi ja rullasin peukalon keskisormen päälle saadakseni viimeisenkin muuvin tehtyä ja loppu on historiaa.
Syntyikö reissussa rakkaus Afrikkaan/ onko sinne päästävä uudelleen? Mitkä reitit jäivät eniten kuumottelemaan tulevaisuutta silmällä pitäen?
Takaisin on päästävä ja pian. Palaan mestoille varmaan heti ensi vuonna uudestaan, jos saadaan kasaan joku hyvä porukka ja taion reissurahat jostain :D. Seuraavalla kerralla ajattelin pysyä terveenä ja kiivetä enemmän vaikeita ja toki myös joitain hienoimpia 8A/B reittejä, mitä en tällä reissulla kerennyt koittamaan.
Seuraavalla reissulla eniten kiinnostaa: The Finnish Line, The Smile, Monkey Wedding, Petrichor, Black Eagle, The Book Club, The Vice, Mooiste Meisie, Airstar, Double or nothing ja Into the Void. Rhino unohtu myös kiivetä tällä reissulla niin sekin myös tietysti 😀
Tukijat
Oulun Kiipeilykeskus
Oulun Cave
Taistelupari: Eelis ”Saleelis” Sallmen