Joonas Sailaranta on varttuneella olemuksellaan vaikuttanut suomalaisessa kiipeilyscenessä sekä kiipeilyhallitoiminnassa iät ja ajat. Tuon vaikuttamistyön ohella herra on jakanut hyvää mieltä sekä aina sanavalmiilla, että positiivisella habituksellaan kaikille kanssakiipeilijöille. Kun tämä aikuisen miehen mittaan jo ehtinyt kiipeilyn puoliammattilainen väsäsi instagramiin mainion timanttisia suomikallioita esittelevän sivuston nimeltään ”finlines”, ei meillä ollut muuta mahdollisuutta, kuin lähestyä herraa itseään muutaman kysymyksen turvin.
Olin itse teini-iän kynnyksellä hetken aikaa hieman päämäärätön ja hyvää matkaa kehittymässä pikkukriminaaliksi, joten uskon että kiipeily tavallaan pelasti mut.
Kuka on Joonas Sailaranta?
Hyvä kysymys, johon etsin edelleen vastausta näin neljän kympin jälkeen. Kiipeily on tietenkin aika lailla värittänyt mun elämää kolme vuosikymmentä, joten kaiketi mä olen aina ollut joku kiipeilyn sekatyömies. Olen kuitenkin oppinut ottamaan siihen myös tervettä etäisyyttä. Isoimman kontribuution kiipeilyn saralla olen varmasti antanut työni kautta, eräänlaisena kiipeilyhallivaikuttajana.
Tämä sanaoksennus kääntyy ehkä parhaiten siihen, että olen ollut aktiivisesti mukana kaupallisen kiipeilyn kehityksessä ja kehittämisessä hyvin pitkään. Aloitin alalla työskentelyn Tapanilassa jo vuonna 2002 ja 2010 perustimme Kiipeilyareenan viiden muun pitkän linjan kiipeilijän kesken. Kiipeilyareenalla tulikin työskenneltyä 16 vuotta. Ennen kaikkea olen opettanut köysitaitoja lukemattomille kiipeilijöille ja tätäkin kautta monet kiipeilijät ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella. Olen myös jotain semihaastavaa joskus kiivennyt ja jopa voittanut jonkun kisan, mutta tämä on nykyään about yhtä relevanttia kuin mun cooper-tulos intissä.
Miten olet päätynyt kiipeilyn pariin?
Aloitin kiipeilyn joskus 1994 paikkeilla ja kaikki alkoi tavallaan lasten leikistä kallioilla. Tämä leikki käytännössä sisälsi kiipeilyä ja köysilaskeutumista rautakauppavehkeillä. Ekat valjaat tehtiin kaverin faijan tenniskassin olkahihnasta. Nuo hihnavaljaat lopulta hajosi kesken köysilaskeutumisen, joten tämä oli tietenkin aika sketsiä hommaa.
Leikki alkoi muuttua sen verran intohimoiseksi, että päätettiin lopulta pyytää vanhempiamme ostamaan meille asialliset kiipeilyvarusteet. Varusteet hankittiin Leo Määttälän Kiipeilykeskus -nimisestä kaupasta, joka sijaitsi tuohon aikaan Uudenmaankadulla Helsingissä. Kengät sain tuolloisessa lama-ajan Suomessa vasta joululahjaksi, joten tätä ennen mentiin Puman sisäpelikengillä.
Vietettiin ihan alkuvuosina paljon aikaa Vihdin Vanjärven kalliolla, joka sijaitsi 20 kilometrin päässä mun kodista Nummelassa. Vuonna 1993 juuri samalla Vanjärven kaltsilla oli kuollut kiipeilijä onnettomuudessa. Me oltiin tolla kalliolla touhuamassa heti onnettomuutta seuraavina vuosia ilman vanhempia tai kännykkää. Olimme siis käytännössä vielä pieniä lapsia ja meillä ei ollut läheskään riittäviä taitoja turvalliseen kiipeilyyn. Näin jälkikäteen ajateltuna koko homma tuntuu aika kreisiltä.
Käytiin lopulta ensimmäisen kunnon kiipeilykesän jälkeen Suomen Alppikerhon järjestämä kalliokiipeilykurssi, joka starttasi Munkkiniemen Nuorisotalolta. Kiipeilytaitojen opetus tuohon aikaan oli aika lasten kengissä, mutta saimme tästä huolimatta ehkä tarpeellisimmat opit ja hieman järkeä päähän. Olin alusta lähtien niin sanotusti kalliokiipeilijä ja vasta myöhemmin aloitettiin treenaaminen sisäseinällä. Tämä oli noihin aikoihin aika normaalikuvio, sillä sisäkiipeily varsinaisena harrastuksena ei ollut kummoinen ilman jonkinlaista tavoitetta kalliokiipeilyssä. Boulderoimme teininä paljon Anssi Venhon kanssa ja päästiin lopulta noin 16-vuotiaana yhdessä Skey ry:n keivin jäseneksi. Keivissä oli aikansa parhaat puitteet ja hauska treenata… Se sijaitsi tuolloin samassa rakennuksessa kuin nykyinen Kauppakeskus Arabia. Myöhemmin tuli keivin muutto Vallilaan ja lopulta Pasilaan. Noissa kaikissa keiveissä tuli treenattua paljon.
Vasta parikymppisenä osallistuin ensimmäisiin kiipeilykisoihin ja tuli muutamia vuosia kierrettyä kisoja Suomessa sekä Pohjoismaissa. Tämä oli hauska tapa motivoitua keskellä talvea, mutta en ikinä kokenut kisaamista mitenkään tärkeäksi kokonaisuuden kannalta. Nykyään koko kisaskene on niin paljon kehittyneempi ja touhussa onkin paljon enemmän sisältöä pureskeltavaksi.
Mitä kiipeily on sulle näiden vuosien aikana antanut?
Kiipeily on antanut mulle henkilökohtaisesti vuosien varrella ihan kaiken.
Suurin osa merkittävistä ihmissuhteista, ammatti, matkustaminen tai vaikkapa oma kunto ja terveys on tullut juuri kiipeilyn kautta. Itse kiipeilystä speksaaminen tuntuukin välillä tämän kokonaisuuden rinnalla jotenkin huvittavan triviaalilta. Mulla on kuitenkin edelleen valtava tarve nimenomaan kiivetä ja väittäisin, että kysymys ei ole vain näihin samoihin ympyröihin jumittumisesta – Se itse tekeminen on vaan hiton hauskaa! Vaikka väliin on mahtunut hiljaisempia kausia, niin en ole koskaan päästänyt irti ajatuksesta kiipeillä.
Oletko kiipeilyn suhteen kaikkiruokainen, vai onko joku osa-alue (boulder, trädi, sportti, vuoripuuhat) toisia tärkeämpi/ Miksi? Mikä kiipeilyssä yleensäkin on niin ihmeellistä?
Kiipeily on ihmeellistä, koska se on about vanhin liikunnallinen tai seikkailullinen ajatus ihmiskunnan historiassa… noin niin kuin vaatimattomasti. Kiipeily on toisin sanoen täysin primitiivistä puuhaa ja sillä on jopa toimintaa kuvaava oma verbinsä. Tämä kertoo paljon siitä kuinka luonnollista ja olennaista kiipeily on. Kiipeilyä voi myös toteuttaa lukemattomilla eri tavoilla, vaikka sen ympärille onkin luotu kaikkia hassuja dogmaattisia sääntöjä.
Sanoisin, että olen itse kaikkiruokainen kalliokiipeilijä. Skidinä tuli myös luettua vuorikiipeilykirjoja ja narkattua uutisia vuorikiipeilystä. Haaveilin aikani myös Himalajan ja Alppien korkeista vuorista ja mm. Veikka Gustafssonin Kohti Huippua – kirja tuli luettua pariin kolmeen kertaan. Tuohon aikaan oli ehkä hieman vielä elossa käsitys kalliokiipeilystä vain ”harjoitteluna isoja vuoria varten”. Tämä ajatus tosin kaikkosi aika nopeasti, kun tajusi diggaavansa ylipäätänsä kiipeilyn liikkeestä eikä esimerkiksi patikoinnista. Vuorikiipeily on tästä huolimatta aina kiinnostanut aiheena. Lopulta kaiken kiipeilyn perusajatus on kuitenkin aika samankaltainen.
”Musta tuntuu, että aikaisemmin kaikki oli jotenkin ihan vaan sitä kiipeilyä”. Ehkä itse kiipeilen vieläkin sillä samalla ajatuksella
Oma kiipeilyni on silti enimmäkseen rajoittunut kalliokiipeilyyn tai sen harjoitteluun. Se tarkoittaa mulle käytännössä ihan kaikkea kiipeilyä, jossa enimmäkseen selviytyy T-paidassa. Joskus mukaan kannetaan padeja, joskus klipataan pultteja tai kannetaan reitillä tradikamoja. Kiipeilijät on nykyään aika paljon erikoistunut juuri tiettyihin alalajeihin ja kaikilla näillä on kovin tarkat nimet. Musta tuntuu, että aikaisemmin kaikki oli jotenkin ”ihan vaan sitä kiipeilyä”. Ehkä itse kiipeilen vieläkin sillä samalla ajatuksella.
Mitkä ovat itselle ikimuistoisimpia reittejä (tai kiipeilyreissuja) vuosien varrelta ja miksi?
Reissuja on niin paljon, että menevät jo sekaisin keskenään, mutta toki sieltä löytyy useita yksittäisiä huippuhetkiä. Mulla on todennäköisesti jonkinlainen suomenennätys kiipeilystä Etelä-Ranskassa tai ainakin Ceusessä käymisessä. Siellä on toki vuositolkulla juotu paljon viiniä ja syöty leivoksia, mutta on siellä kiivettykin. Ensimmäinen reissu Ceuseen tehtiin 2003 Tapanilan junnustaran Jussi Koivulahden ja Petteri Kuisman kanssa, jota tuolloin kutsuttiin ”Camun Peteksi”. Siitä alkoi enemmän tai vähemmän kymmenen vuoden putki kesäreissuja Etelä-Eurooppaan. Käytiin näillä pitkillä reissuilla aina vähintäänkin Ceusessä, muiden mestojen ohella. Putki sitten myöhemmin katkeili hieman mm. Jenkkireissujen myötä. Nyt on taas tullut kolmena peräkkäisenä vuotena käytyä Ranskassa. Noi maisemat ja kiipeilyn laatu vaan jotenkin vetää puoleensa. Alueesta on tullut mulle jotenkin yllättävän olennainen paikka maailmassa.
Amerikka on myös aina ollut mulle ykköskohteita kiivetä, vaikka viime kerrasta onkin jo aikaa. Jotenkin semmonen fantasia ”sankarikiipeilystä” hienoissa maisemissa toteutuu mulle juuri tuolla parhaiten. Vaikka tykkäänkin hienoista muuveista ja puhtaasti kiipeilyn fyysisestä ulottuvuudesta, niin hakeudun mielelläni paikkoihin missä myös maisemat puhuttelevat. Varmaankin ne parhaat kiipeilykokemukset on jossain fyysisen suoriutumisen ja hienon mestan täydellisessä leikkauspisteessä. Paikat kuten Ceuse, Verdon, Yosemite tai Indian Creek mahdollistaa hyvin tällaisen tuplamasturboinnin (pardon my french).
Ovatko jotkut kiipeilykaverit jättäneet mieleen toisia tiukemman tahran vuosien varrella/ miksi?
Näitä ihmisiä on tietenkin monta, joten muutaman mainitseminen ei tee oikeutta lukuisille muille. Kysymys on ennen kaikkea hyvästä energiasta sekä enemmän tai vähemmän jaetusta näkemyksestä. Mun kaikki esikuvat löytyy käytännössä nykyään kavereista. Idolisoinnissa toki myös suorittamisen tasolla on merkitystä. Jollain tavoin mulle ”The kiipeilijät” Suomessa on ”Mr. Bouldering” – Ville Kurru ja ”Mr. First ascent” – Martin Nugent. Tämä liittyy auttamatta tekemisen tasoon ja määrään, mutta ennen kaikkea niiden näkökulmaan ja visioon. Hyvät kiipeilijät on tietenkin myös todella sitkeitä ja vaikkapa Anna Laitinen, Adrian Pollard, Maria Skyttä tai Markus Lehtonen on mulle tästä hyviä esimerkkejä. En tunne vielä kovin hyvin Elias Annilaa, mutta musta se on tällä hetkellä Suomen ykköslähettäjä, joka vaan grindaa menemään ja tikkaa kokonaisia kallioita.
Olet vuosien varrella reissannut kiipeilyn perässä melko lailla myös ympäri maailmaa ja skillssivalikoimasi tuntuisi mahdollistavan kovat nousut myös isoilla seinillä. Aikanaan kävitte Yosemitessakin ainakin Aholan Antin kanssa. Millaisia kokemuksia nuo isot seinät sulle on/ tuntuisiko esim. Freeriderin vapaanousu vielä noin aikuisilla vuosilla varustettuna kiinnostavalta ja mahdolliselta?
Olen tehnyt laaksoon kolme varsinaista bigwall-reissua vuosina 2006, 2012 ja 2019. Meillä oli Antin kanssa 2012 reissulla hyvä vauhti päällä ja kiipesimme laskujeni mukaan noin 100 pichiä kolmessa viikossa perinteisistä päiväreiteistä aina big wall- reitteihin. Kiipesimme tuolloin mm. Freeriderin niin sanotulla sekataktiikalla, eli osittain vapaasti ja osan ”french freenä” aidaamalla. Näin jälkiviisaana, tuolloin olisi pitänyt vain jäädä laaksoon ja hypätä heti takaisin reitille vapaanousua yrittämään.
Adrian Pollard is kind of like the superhero. I always wished I was, but like Clint Eastwood said – A man´s gotta know his limitations
Antin menehtyessä myöhemmin Alpeilla, jäi kyllä iso aukko myös vastaavien seikkailujen suunnitteluun. Käytiin myös 2019 Kikke Sinkkosen kanssa kiipeämässä reitti uudestaan. Mulla oli ujo vapaakiipeilyajatus tuolloin, mutta ei se ihan vahingossa sitten mennytkään, näin aikuisena. Tuo reitti edelleen kummittelee suunnitelmissa, mutta haluaisin mennä sinne ajan kanssa ja nöyrästi ehkä työstää ne vaikeimmat pätkät ennakkoon. Mä oon varmastikin teknisesti parempi kiipeilijä nykyään, mutta toi vaatii myös kondista. Ne pitchit kun vaan on yllättävän hankalia väsyneenä. Myös taktiikan aina säästä lähtien pitää osua kohdalleen, jos on niin sanotusti normaalikuolevainen. ”Freerider” ei toki ole se vaikein bigwall, mutta siihen on syynsä, miksi reitti on nähnyt vain pari flashia. Reitin ainoan suomalaisen vapaakiipeilynousun tehneestä Adrian ”Eetu” Pollardista puhuessa olenkin joskus siteerannut kiipeilijä Cedar Wrightia ja Dirty Harrya: ”He´s kind of like the superhero I always wished I was, but like Clint Eastwood said – A man´s gotta know his limitations”
Olet tullut oman kiipeilysi lisäksi tutuksi muun muassa siitä, että olet esikuvan lisäksi myös innokas mahdollistaja nuoremmille harrastajille esimerkiksi kiipeilyreissujen osalta. Mistä into tällaiseen?
En toki ole ollut vuosikausiin mukana seuratoiminnassa tai vastaavassa, mutta edelleen koitan mahdollisuuksien mukaan ottaa nuoria messiin kallioille. Olin itse teini-iän kynnyksellä hetken aikaa hieman päämäärätön ja hyvää matkaa kehittymässä pikkukriminaaliksi, joten uskon että kiipeily tavallaan pelasti mut.
Itselläni oli nuorena kiipeilyssä ns. mentoreita, joilta opin paljon ja ylipäätänsä pääsin niiden kyydissä kallioille. Varhaisessa vaiheessa samassa kylässä asui muuan kiipeilevä farmaseutti Pertti Sormunen, jonka opastuksessa aloittelin ulkona liidaamista. Tuolloin se liidaaminen oli paljolti juuri tradia. Myöhemmin istuin mm. Peter Hammerin, Eerika Lipsasen, Rami Haakanan, Martin Nugentin tai Magis Wallinin kyydissä. Tämä oli tietynlainen sporttikiipeilyvaihe, jossa kehityin nopeasti. Aikuisten avulla oli lopulta mulle todella iso merkitys.
Ehkä aikuisiässä ajatus jonkun näköisestä fasilitoinnista nuoremmille kiipeilijöille tuntui mustakin siksi luontevalta. Ajauduin myös jossain vaiheessa hieman puolivahingossa Tapanilan Erän Kiipeilyjaoston puheenjohtajaksi ja Nuorten Maajoukkueen Team-leaderiksi useaksi vuodeksi. Junnujen kanssa kierrettiin muutama vuosi kisoja aina Bulgariasta Skotlantiin ja Kiinaan asti. Vaikka kilpaurheilu on usein junnutoiminnassa isossa roolissa, en ole koskaan ole ollut järjettömän kiinnostunut yksinomaan kilpaurheilusta, vaan lähinnä kokemuksien mahdollistamisesta. Mulle kaikkein luontevinta on aina ollut järjestää näitä kokemuksia kalliokiipeilyreissuilla. Nämä kaksi eivät tietenkään sulje pois toisiaan ja väittäisin, että asia on jopa päinvastoin. Meillä on nykyään useita tai ainakin muutamia aikuisia, jotka tekee nuorten kiipeilijöiden kanssa duunia aika isolla vaihteella, joten hattu päästä.
Olet duunaillut myös loistavan suomalaisia köysikallioita esittelevän Instagram-sivun nimeltään fin.lines. Minkä vuoksi ja millä visiolla?
Idea kehittyi, kun eräs ulkomailta muuttanut kokenut kiipeilijä kyseli minulta parhaimmista kallioista ja reiteistä Suomessa. Ymmärsin jo kokemuksesta kuinka moniselitteinen ja pitkä vastaus on. Pohdiskelin sitten mihin formaattiin tiedon saisi kerättyä kompaktisti ja päädyin nopeasti listaamaan kallioita sekä reittejä tutulle alustalle.
Sisältö on rajattu köysikiipeilyyn sekä kovin subjektiiviseen näkemykseeni kiipeilystä ns. ”aikuiseen makuun”. Aina tarvitaan myös pieniä tai sanoisinko vaatimattomia lähikallioita, mutta näillä on aika vähän merkitystä kiipeilijöille, jotka ovat niin sanotusti ”well traveled” (tai jopa ”spoiled”). Lopulta laatu on vain mielipidekysymys ja myös monella vaatimattomalla kalliolla voi olla ihan hyviä reittejä. Tämän kanssa painiminen on aina haastavaa. Sivun tavoite ei varsinaisesti ole kehittyä joksikin viraaliksi kanavaksi, saati primääriksi tiedon lähteeksi. Halusin vain luoda osoitteen, johon ohjata ihmisiä ja tarjota helposti selattavaa informaatiota sekä valokuvia.
Aloitin itselleni tutuista kallioista, joista ylipäätänsä mulla oli riittävästi tietoa ja valokuvia. Tavoite on lopulta kiertää useita kymmeniä kallioita valokuvaten ja kiiveten, mutta tämä vie toki aikaa. Nautin myös valokuvien ja pienten videoiden julkaisemisesta, joten tämä on hauska alusta myös toteuttaa tätä harrastusta.
Olet puuhamiehenä myös innokas ensinousija, osaatko päättää omat TOP-3 ensinoususi?
En ole määrällisesti pultannut ihan lukemattomia reittejä, mutta tämä into on aina pysynyt mukana vuosien varrella. Ensimmäiset reitit tuli tehtyä jo 14 vuotiaana ja hakkasin tällöin ekat pultinreiät käsin vasaralla ja poranterällä. Olen myös jonkin verran pultannut reittejä avoimiksi tai muiden projekteiksi. Ehkäpä parhaat reittini olen pultannut ja ensinoussut salakalliolla, mutta tietäjät tietää:
1. Maya, 8a+
2. We got beef, 8a+
3. Pyramidihuijaus, 7b+
Mites TOP-3 suomalaiset köysikaltsit?
Tämä on yllättävän paha kyssäri, mutta rajaamalla vaikkapa sporttikiipeilyyn ja viehättävään maisemaan sanoisin kokonaisuutena seuraavat (Nummi on silti Nummi ja Olhava on aina Olhava):
1. Simpeleen Haukkavuori
2. Karkaus
3. Falkberget
Onko kiipeily ja elämä yleensäkin pitkille helpompaa?
Mitä nopeammin hyväksyy omat vahvuutensa ja heikkoutensa, sitä nopeammin olo helpottaa. Pituudesta on usein hyötyä ehkä släbeillä, pystysuorilla reiteillä tai loivalla hänkillä. Pitkää miestä saatetaan yleisesti myös pitää uskottavana ilman muuta painavaa syytä… So there´s that!
”Pitkää miestä saatetaan yleisesti myös pitää uskottavana ilman muuta painavaa syytä… So there´s that!