Valtakuntamme teknisten alppinousujen keihään kärki Juho Knuuttila käväisi elämänsä valon Sara Skoglundin kanssa parin kuukauden visiitillä Patagonian kultaisella graniitilla. Alppikarpomme Herr Hilander pääsi utelemaan vuorikauriilta kuulumisia vielä ennen kevään uusien urotekojen aikaa.
Noniin! AlppiKarpolta päivää!
Toinen(?) visiitti hipsteripaitasiluettiin, millaiset fiilikset päällimmäisenä?
Toinen reissu El Chalteniin tosiaan. Edellinen marras-joulukuussa 2017 Kelson kanssa ns. hakkukiipeilymielessä, juuri ennen armeijaan astelemista.
Tällä kertaa tultiin tammi-helmikuuksi, ns. kesäkaudeksi.
Chaltenin massiivi on yksi maailman komeimmista paikoista, vuoret päräyttäviä ja kontrastit valtavia. Kylä on paikallinen Chamonix ja meno on sen mukaista.
Millainen toivomuslista reiteistä oli etupeltoon vai mentiinkö flowlla vaan?
Vähemmän reittitoiveita, enemmänkin huippuja joita haluttiin kiivetä. Kaikki Torret ja Fitz Roy päällimmäisenä. Toki esim. Fitz Roylle ei haluttu yrittää perusreittejä pitkin.
Aika nopeesti kävi selväksi, että tää tulee olemaan harjoittelureissu kaikin puolin, jos isommat reitit yhtään kiinnostaa tulevaisuudessa Chaltenin massiivilla. Ei sinänsä etteikö vaikeesta alppikiipeilystä olis jo ihan riittävästi kokemusta, mutta lokaatiospesifit jipot on eri joka mestassa, eikä vuoden 2017 reissusta ollut kauheesti muistikuvia.
Pyrittiin mätsäämään jokaiseen sääikkunaan sopiva kohde, joka olisi riittävän haastava, mutta ei yliampuva.
Pekat ja pirkot ei tainneet pahemmin pyöriä nurkissa, ei muita suomalaisia? Norskeja taisi olla vaikka ja kuinka?
Ei siellä muita suomalaisia näkynyt. Nuoria norjalaisia sen sijaan riitti, jopa parin eri kommuunin verran. Laumaantuminen on norjalaisilla enemmän verissä kuin meillä suomalaisilla. Me oltiin, yllätys yllätys, aika omissa oloissa tai paikallisten/jenkkien kanssa.
Mitä luulet, miksi suomalaisilla ei ole samanlaisia klikkejä, kun naapurimaassa?
Mun mielestä se on vaan itseluottamuksen puute. Mestoilta löytyy suht helposti lähestyttäviäkin reittejä.
Toki on varsin helppo olla väärässä paikassa väärään aikaan. Aika vähäisellä alppikokemuksella moni tuntui olevan liikkeellä. Mitä hämmästeltiin ja kuumoteltiin, sillä ympäristö on todella dynaaminen.
Anyway, kannustan suomalaisia ottamaan itsestään niskalenkin ja lähtemään reissuun, jos saumaa ja intoa on. Oli se sitten Patagonia, Alpit tai mikä vaan. Ei ne alppitaidot Kustavissa parane. Muuvit on samoja tosin.
Kelit oli ilmeisen semiok, ei huonoa ei hyvää vai onko AlppiKarpon anturit syheröllä?
Ihan jiirissä anturit on. Keli-ikkunoita riitti, mutta ne ei ollut koskaan puoltatoista päivää pidempiä. Aikalailla reilun viikon välein tuli sauma mäkeen. Skipattiin kaikki niin ja näin ikkunat. Keskityttiin sellaisiin, joissa oikeesti pääs kiipeemään vähäisissä tuulissa.
Olit paremman puoliskon kanssa reissussa, kiipesittekö keskenään koko setin vai muidenkin kanssa?
Joo. Saran kanssa olin reissussa. Entuudestaan tuttujen kanssa olisi voinut kiivetäkkin, mutta meillä oli kamat kahden hengen tiimille ja selkeet sävelet mitä halutaan tehdä.
Ehkä ens kerralla vois kiivetä kolmen hengen tiiminäkin. Kaman roudaus helpottuu ja onhan se turvallisempaakin kolmestaan. Mutta mielellään niin, että toiveet ja taktiikat on käyty läpi jo ennen reissua. Aika moni oli tullut mestoille ilman partneria ja koitti löytää kiipeilyseuraa, mikä ei sinänsä oo väärin, mutta ehkä on parempiakin paikkoja mätsäilyyn kuin Patagonia.
Kuvat: Juho Knuuttila ja Sara Skoglund
Miten tikkilista törmiltä? Miten lähikiikut ja boulderit?
Reissun voi jakaa kahteen osioon. Tammikuussa kiivettiin lyhyempiä reittejä ja kerättiin itseluottamusta. Helmikuussa mentiin sit jo isommin.
1. Aguja Guillaumet, Brenner-Moschioni.
Ekana missiona klassisesti Guillaumet. Sara sai ärhäkän ruokamyrkytyksen reissun alussa, minkä takia jouduttiin skippaamaan eka ikkuna. Onneksi paria päivää myöhemmin tuli seuraava, mutta puolikuntoisena Brenner-harjanne oli ihan riittävän iso kiipeily.
2. El Mocho, Voie des Benitiers.
Lumisateisen ja kylmän viikon jälkeen haluttiin saada kamat Nipponinon perusleiriin Torreja varten. Valkattiin Mochon itäpilari koska se näytti vähälumisimmalta + aamuaurinko alkaisi sulattaa lumia heti. Reitti oli hyvä. Ekat pitsit kiivettiin mixtana, mutta päivän aikana kallio kuivahti. Roudattiin myös buutsit ja jääraudat reittiä ylös, jotta päästiin käymään El Mochon aktuaalissa topissa. Se päätös teki päivästä hyvästä päivästä erinomaisen. Patagoniassa kruksi on topata ja laskeutua, ei niinkään yksittäiset vaikeet köydenpituudet.
3. Aguja Medialuna, Rubio y Azul.
Mochon jälkeen käveltiin takas Chalteniin, jossa selvis että seuraava ikkuna alkaisi heti. Pidettiin pakotettu lepopäivä ja haikattiin takas Nipponinoon jalat aivan soossina edellisestä kiekasta. Lähdettiin yrkkäämään Festervilleä Aguja Standhardtille, mutta Col Standhardtin alla todettiin, että keli oli liian lämmin laskeutua Exocet alas seuraavana yönä. Kiivettiin Rubio y Azul lohdutuspalkintona jäätiköltä alas tullessa.
4. Aguja Standhardt, Festerville.
Helmikuun alussa ennuste lupasi kolmen päivän ikkunaa. Ideana oli kiivetä Festerville Standhardtille ja jatkaa siitä Torre traversea Punta Herronille ja Torre Eggerille asti.
Tehtiin megapäivä Noruegosin leiristä Standhardtin toppiin, jossa bivitettiin Seban ja Tylerin kanssa. Herroilla kun oli sama suunnitelma kuin meillä. Iltasella InReach tuuttasi uuden sääennusteen. Tuulet nousisivat jo seuraavana iltana. Meille päätös oli helppo. Topattaisiin Standhardtin kovasti vuosien saatossa sulanut lumisieni aamulla ja laskeuduttaisiin Exocet. Meitä ei huvittanut laskeutua Eggeriltä tuulissa. Se on kuitenkin Patagonian vaikein huippu aka varsin vakava mäki rappeloida. Seba ja Tyler jatkoivat traversea, kun me rappeloitiin leppoisasti alas.
Illan mittaan humina alkoi ja pilvet pyörivät Torrejen ympärillä villisti. Äijät toppas Eggerin puolenyön jälkeen ja laskeutu Titanicia alas. Oli ollu ok, mutta erittäin intensiivinen yli 40 tuntia kestänyt rupeama samoilla silmillä.
Festerville oli reittinä mainio kokonaisuus. Haastava jäätikkölähis. Muutama pitsi hänkkiä 6c halkeemaa, loput perus 6a könyä, yksi henkinen pitsi ja loppuun lumisieni. Ja koko matka Patagonian jääkenttä jalkojen alla.
5. Cerro Pollone, A Fine Piece ja länsiharja.
Helmikuun puolivälin ikkuna houkutteli taas Eggerin puoleen, mutta lähestymispäivän aamuna pakattiin uudelleen ja vaihdettiin lennosta suunnitelmat Marconi laaksoon, kun Chaltenin lähikukkulatkin oli peittyneet lumeen.
Käveltiin Marconi laakson perukoille ensimmäisenä päivänä erittäin kalsassa kelissä. Seuraavana aamuna 1200 verttimetriä tetsausta lumisessa lohkareikossa ja jäätiköllä Pollonen länsipilarin alle, jolle hyökättiin iltapäivästä kun aurinko tuli vuoren takaa. Ekat pitsit oli jäisiä, märkiä ja osittain henkeviä. Siistiä kiivetä tossuilla hakku kädessä 6b kaltsia tosin. Vihdoinkin ehtaa Patagoniaa. Kiivettiin 7 pitsiä messevälle hyllylle, jossa bivitettiin.
Kolmantena päivänä topattiin länsipilari eli A Fine Piece ja jatkettiin länsiharjaa kohti Cerro Pollonen huippua. Luultavasti vuori on huiputettu alle 10 kertaa, koska yleensä harja on lumijään peitossa. Me kikkailtiin ylös melko helposti, yhtä mikrokiiloilla varmistettavaa pitsiä lukuunottamatta, joka tarjosi Bohuslän tyyppisen dihiskokemuksen juuri ennen huippua.
Laskeuduttiin jyrkkä, jäätikköinen eteläseinä abalakoveista alas ja jatkettiin yöksi Fitz Royn alle. Neljäntenä päivänä haikattiin takas Chalteniin Piedra Negran kautta.
Kunnon kiipeily, täysin omissa oloissa. Taktinen onnistuminen ajoituksen kanssa. Reissun paras setti.
6. Poincenot, Potter – Davis yritys.
Reissun viimeistä ikkunaa edelsi taas lumisade, mikä sai meidät jälleen vaihtamaan Torre-laakson pläänit Poincenotiin. Haikattiin ensimmäiset tunnit Paso Superiota kohti rankkasateessa, mutta onneksi aurinko tuli illaksi esiin kuivatten kamat. Yö oli tosi kylmä, mikä sopi hyvin meille sillä Potter-Davisin alkuun kiivetään jyrkkää lunta ja helppoa mixtaa useampi sata metriä. Myrsky oli muodostanut ohkasta neveä röörin pohjille, mikä suli pois muutama tunti auringon noustua. Taas kerran ajoitus. Kaltsin alussa oli oltava ennenkuin loskavyöryt alkoi.
Kalliokiipeily oli jyrkkää työstöä. About 10 pitsin jälkeen oltiin reitin kuuluisan katon alla, sormet umpijäässä edellisen varjoisan pitsin takia. Menohalut tyssähti molemmilla. Ei vaan kiinnostanut enää, joten rappeloitiin camusta alas edelliselle pulttiankkurille. Toppiin olisi ollut kaksi pitsiä ja keli Patagonian standardeilla hyvä, mutta aina ei huvita. Laskeuduttiin muutamassa tunnissa jäätikölle ja pistettiin homma pakettiin hyvillä mielin.
Hampaankolot täynnä vai ihan tyytyväinen reissun saaliiseen?
Sekä että. Monta hyvää reittiä ja uutta toppia tuli kiivettyä. Pollonen jälkeen oli jo kylläinen fiilis, mutta toki päätavoitteet jäi sinne vielä odottelemaan. Ehkä noi Poincenotin pakit kertoi siitä, että oltiin valmiita kotimatkalle.
Eiköhän me mennä uudestaan ens vuonna, nyt kun on lämppä on tehty. Auttaa hurjasti kun tietää missä lähiksillä voi täyttää vedet turhan kantamisen välttämiseksi, mitkä seinät kuivuu ensimmäisenä, mitä kamaa siellä oikeesti tarvitsee jne. Lähestymiset on pitkiä ja kaikki energian säästäminen on kotiinpäin, että jaksaa kiivetäkkin.
Kevyemmät kamat on yksi isoimmista tekijöistä. Ultrakevyttä telttaa, räkkiä, makuupussia ja pienempää keitintä lähtee ens kaudella mukaan.
Mites Chaltenin skene, pelkkää asadoo ja matee kaikki illat vaan starbojen kanssa?
Skene on vahva. Melkoinen sulatusuuni kiipeilijöitä ympäri maailmaa. Eniten jenkkejä. Kylässä on varsin kannustava ilmapiiri mun mielestä, eikä siellä arvostella mitä kukakin kiipes ja millä tyylillä.
Hienoa nähdä myös Chalten-taustaisia nuoria, jotka on kasvaneet kylässä ja touhuavat nyt kotivuorillaan.
Tuntuu, että aina on hyvä syy ja sää asadolle. Ennen ja jälkeen ikkunan, kun joku lähtee kotiin jne. Nyyttärimeininki eli jokainen ostaa jotakin grilliin ja tuo pullon pöytään. Ja kaikki jaetaan.
Kovimmat pippalot oli kuitenkin vuotuinen Festi Boulder tapahtuma. Sen verran voi sanoa että ainakin Tromssan yöelämä jää kakkoseksi, kun Chaltenin kiipeilyhalliin tuodaan DJ setti.
Mitäs sitten seuraavaksi? Kevätrandoguidoilua täysillä ja siitä sitten kesähommiin?
Joo. Laskemista ihan kiukulla Pohjois-Norjassa äitienpäivään asti ja siitä kränkkikausi tulille. Pohjoisessa on pari seinää, joita ollaan yritetty parina viime kesänä. Jos vihdoin saataisi ne pakettiin. Alpeilla opastusta kesäkuussa ja loppukesästä.
Vinkki!
Karpot ovat tunteneet tämän nykyään jo liki keski-ikään ennättäneen Alppikauriin herran nuoruusvuosista saakka ja lupaa kysymättä suositamme tiedustelemaan häneltä mahdollisuutta guidoiluun joko Pohjois-Norjassa tai kesäkaudella Alpeilla, mikäli on tarvetta maailmanluokan vuoristo-oppaan palveluille. Kysseinen herrahan on autorisoitu IFMGA/ UIAGM Vuoristo-opas ja ennen kaikkea aivan mahdottoman mukava seuramies (rautaisella ammattitaidolla varustettuna).