Karpojen skaalassa on dedikoituneita kiipeilijöitä, vielä dedikoituneempia, sitten on Emmi Rautkylä, jonka jälkeen seuraa Wille Bergman. Kyseinen herrahan on melko lailla pyhittänyt elämänsä kiipeilyn alttarille niin kotona, kuin maailmallakin. Saimme vinkin pikkulintujen kautta herran viimeisimmästä edesottamuksesta, elikkäs Ruhankallion legendaarisen “Texas Rangerin, 8a+” kellistämisestä (sangen omaleimaisella tavalla) ja päätimme lähteä selvittämään isännältä itseltään totuutta tarinan takana. Kuten niin monasti aiemminkin, tälläkin kertaa sanoudumme karvahattuinemme irti seuraavanlaisesta toiminnasta ja emme missään nimessä suosita kenellekään köyseilysooloilua, tahi sooloilua ylipäätäänkään. Tarina ja antautumisen aste on joka tapauksessa 10+.
Onnittelut Rangerin kellistämisestä! Talven lähestyessä alkoi ilmeisesti tulla pieniä paineita sendistä, onko miten huojentunut olo asteikolla 1-10 :-)?
Kiitoksia! Tuolla skaalalla se olisi sellainen reilu 12. Kausihan ei ole edes kovin pitkällä vielä, mutta sateinen syksy on sekoittanut suunnitelmia. On vähän rauhallisempi olo, kun pulssi ei kiihdy kahteensataan joka kerta kun katsoo sääennusteen.
Milloinkas sie aloitit reitin työstön ja minkä verran se otti työstöä (ja ilmeisesti syksyn lähetessä myös kuivailua)?
Tästä tuli mielenkiintoinen ja opettavainen prosessi. Aloitin sen kesällä 2022, ja oli kiikarissa sellainen iso projekti, jota voisi työstää koko syyskauden. Olin siten jopa hieman pettynyt, kun vasta juuri opittuani muuvit, ehkä viidennellä sessiolla, tein koko vaikeimman osuuden putkeen yläköydessä. Seuraavan kerran kun sain sen linkin tehtyä taisi olla sessiolla 37, joten sainkin mitä tilasin…
Viime vuoden loppukaudesta reitti oli siinä kunnossa, että tipuin melkein aina viimeisestä vaikeasta muuvista, joka on reitin redpoint-kruksi. Tällä kaudella minulla oli loppuun parempi beta, mutta en vaan oikein päässyt sinne asti. Aina löytyi joku uusi paikka tippua. Tuntui, että jos oli lyhyempi tauko sessioiden välissä, en ehtinyt palautua, ja jos oli pidempi, niin piti opetella reitti uudestaan.
Prosessi tänä vuonna eteni silti keväällä tehdyn suunnitelman mukaisesti: kesällä treeniä ja muuvit taas haltuun, syksyllä lähetys. Olin kesällä todella lähellä, mutta syksyyn se jäi.
Tämän vuoden erikoisuus oli sitten tämä märkyys, joka ei ollut viime vuonna ongelma, kun vasta ihan loppukaudesta. Sessioista kului niin paljon aikaa kuivaamiseen, että aloin tulemaan edellispäivänä paikalle yksin asettelemaan papereita ja pyyhkeitä, ja siitä se sitten eskaloitui täysin; esimerkiksi sendiä edeltävällä viikolla käytin neljä ja puoli päivää pelkästään kuivaamiseen. Reitti ei ehkä olisi ollut missään vaiheessa “luonnollisesti” kuiva koko syyskaudella.
Yhteensä kiipeilysessioita tuli 40, kuivauspäiviä lähemmäs kymmenen sekä pari sellaista, jolloin aivan liian märkää tehdä mitään.
Mikä kyseisestä reitistä teki niin hienon, että jaksoit sen kanssa noin hirveän siivun viettää aikaa, tuskaa ja kyyneleitä?
Yksi jutuista joka sai minut innostumaan eniten oli löytämäni bathang-lepo, jota ironisesti kyllä en sitten tarvinnut enää, kun löysin mukavamman levon juuri ennen sitä: jalat käy normaalisti pienen luolan suulla, ja tuli mieleen, että eihän se voi olla kiellettyä kääntää myös yläkroppa luolaan jos jalat ovat täysin samoissa paikoissa. Se olisi kyllä parempi reitti ilman luolalepoa, mutta minkäs teet.
Oli miten oli niin reitin yläosan 15 muuvin kruksiosuudessa on aivan uskomaton flow. Se on kuin tehty minulle, sillä moneen muuviin minulla riittää juuri ja juuri ulottuvuus. Pidemmälle se ei ole yhtä jännää ja lyhyemmän pitää keksiä jotain muuta betaa.
Sen kiipeämisestä ei tullut ikinä iho-ongelmia tai ikäviä tuntemuksia lihaksiin tai niveliin, joten sitä oli mukava työstää.
En myöskään ihan helpolla luovuta. Ei käynyt mielessäkään luovuttaa.
Käytit ilmeisesti newschool taktiikoita reitin kuivaamiseen (makitan puhallin, tarppipeite, pyyhkeet, talouspaperi…). Mikä toimi ja mikä ehdottomasti ei?
Kaikkihan ne toimivat. Pyyhkeet ovat hyviä tukkimaan isot vuodot ja niitä voi käyttää uudestaan. Materiaaleja on erilaisia, kuten keittiö-, frotee- ja mikrokuitupyyhkeet, ja jokaiselle on paikkansa.
Paperit ovat enemmän “täsmäaseita” ja suosin talouspaperia, mistä saa puoliarkkeja revittyä. Molemmat näistä toimivat tietysti vain siihen asti, kunnes ovat kyllästyneitä vedestä, joten pitää arvioida, milloin on mentävä vaihtamaan mikäkin.
Pressu tuli käyttöön loppupuolella, ja sillä oli iso merkitys. Solmin sen puihin kiinni ja ohjasin sillä valumat pois reitiltä.
Tuulettimen “Make” hommasin alunperin kesähelteitä varten, mutta siitä oli suuri apu tässä. Onnistuin kolmen päivän kuivauksen jälkeen saamaan kruksikrimpin kuivaksi, joten sendipäivänä sitä pystyi käyttämään muuhunkin. Se oli ylhäältä köydellä puussa kiinni ja camulla fiksattu paikoilleen. Laitoin sen roikkumaan ylösalaisin, jotta sen alta pääsi kiipeämään. Siinä oli myös toinen köysi kiinni, jolla sitä pystyi kääntämään maasta (kaukosäädin olisi kova juttu, tarviiko joku insinööri töitä?). Lähetyksessä Make oli puhaltamassa alaspäin otteille.
Muita kuivaustekniikoita: harjasin mahdollisimman paljon kasvillisuutta pois, sillä se hidastaa kuivumista. Kiila-avain oli hyvä työntämään papereita pysymään pieniin halkeamiin, työntämään pyyhkeitä tarpeeksi syvälle ja kaivelemaan ne ulos sieltä.
Pelkästään sendipäivän kuivaukseen kului 16 rullaa talouspaperia (paperifirmat ottakee yhteyttä), 12 pyyhettä ja neljä akkua Makelle.
Kirsikka sendin päällä oli ilmeisesti se, että kavereiden saatua kyseisen reitin kiivettyä jäit ilman varmistajaa ja testailit oman ropesolo virityksen? Vaikka emme missään nimessä suosittele kenellekään sooloamista edes köyden varmistamana, olisi erinomaisen viihdyttävää saada kuvaus kyseisestä rakennelmasta ja tekniikasta?
Kavereiden, kuten Marjut Ahlströmin, Tuomas Kosken (tokalla!), Pasi Partasen, Hugo Rauhamaan, Jedy Kongin ja Joni Luhtalammen, lähetyksiä oli tietysti upeaa ja inspiroivaa varmistaa, mutta samalla se tarkoitti yleensä yhtä mahdollista varmistajaa vähemmän. Ja vaikka lähtijöitä olisikin, niin onhan se vähän järkevämpää kiivetä kuivaa kiveä. Ja kun pari löytyi, niin asetin itselleni lisäpaineita lähetykseen, koska en tiennyt, milloin pääsisi seuraavan kerran yrittämään. Sessioista tuli kaavamaisia ja tuntui, että pitäisi muuttaa jotakin.
Sitten yhtenä märkänä päivänä aloin miettiä tätä soolohommaa ja piirtelemään ideaa paperille. Olen kiivennyt aikaisemmin soololiidinä yhden teknoreitin ja yhden 7a släbin. Kysyin parilta kokeneemmilta kavereilta neuvoa, ja vastaus oli kaikilta samantyyppinen: “älä tee sitä”. En silti saanut mitään konkreettista syytä, miksi ei.
En silti ollut vakavissani tekemässä sitä, vaan halusin testata, toimisiko ideani. Se voisi olla hyvä kortti olla takataskussa.
Tein backupilla testiputouksia ja testikiipeilyä. Hioin ideaa edelleen.
***
Yritän lyhyesti selittää tekstissä:
Ankkurissa on valmiiksi slingi mihin voi klipata itsensä sekä ATC ja prusik loppusiivousta varten. Laskeutumisköysi on fiksattuna ankkuriin ja roikkuu sieltä maahan.
Kiipeilyköysi on mitoitettu riittämään juuri ankkurille asti ja solmittu puuhun kiinni alhaalla. Siihen on merkitty tussilla viimeisen pultin kohta. Kaksi ensimmäistä pulttia ovat esiklipattuina ja köyden pää on sidottu normaalisti valjaisiin.
Valjaisiin tulee iso sulkurengas joka teipataan kiinni belayloopiin, jotta se ei heiluisi tai crossloadaisi. Siihen klipataan vetosolmu, joka tehdään viimeisen pultin kohdalle kiipeilyköyteen. Sulkurengasta ei lukita. Köysiluuppi, joka on viimeisen pultin ja ankkurin välisen matkan mittainen, pujotetaan varustelenkkiin pois tieltä.
Reitti alkaa hyllyltä, mikä tekee tästä ylipäänsä mahdollista (saadaan noin viisi metriä ilmaa “ilmaiseksi”). Ensimmäinen pieni kruksi varmistetaan tekemällä toinen luuppisolmu köyteen, joka kiinnitetään sulkurenkaalla valjaisiin. Kiivetään isoon lepoon asti, ja aukaistaan tämä toinen luuppi.
Jos tippuisi levon ja ensimmäisen klipin välillä, köysi ottaisi osan voimasta, mutta peppu osuisi kyllä louhikkoon. Kiipeily levosta tuonne ensimmäiselle klipille (pultille 3) on nelosen luokkaa vaikeudeltaan, mutta siinä on yksi heiluva ote, joten olen varmuuden vuoksi laittanut kolme boulderpadia alle.
Klipit 1 ja 2 (pultit 3 ja 4) klipataan normaalisti. Nelospultin jälkeen tulee pääkruksi. Siitä tiputaan suhteellisen pitkälle, mutta ei lähellekään maahan. Vetosolmu menee tippuessa todella kireälle, mutta se lukitsee hyvin.
Kruksin jälkeen tulee pultti 5, viimeinen klippi. Tässä otetaan yhdellä kädellä vetosolmu pois valjaissa olevasta sulkurenkaasta ja klipataan köysi jatkoon. Vetosolmu avataan samalla kun käsi tuodaan takaisin. Tämän klipin jälkeen tiputaan ihan normaalisti valjaiden solmuun, joskin vähän pidemmälle.
Ja miten pääsen alas? Minullahan on se toinen köysi fiksattuna ankkurissa. Sen päähän on sidottu pussi, joka sisältää Grigrin, nousukahvan, pihdit vetosolmun aukaisua varten, sekä tietysti paperirulla. Tippumisen jälkeen napataan kiinni laskeutumisköydestä, vedetään pussi ylös ja siirretään paino toiseen köyteen nousukahvan ja Grigrin avulla.
***
Sitten ilmestyikin kauan kaivattu sääikkuna. Minulla oli aikaa, mutta varmistajaa ei ollut. Onneksi olin varautunut!
Vaikka se olikin kuumottava ajatus, niin mieli oli levollinen kun sai tehdä asiat omassa rauhassa, eikä tarvinnut miettiä toisen henkilön aikataulua.
Ensimmäinen yritys oli silti vähän jännittävä ja tein tyhmän virheen. Tipuin vetosolmuun ja se toimi juuri niin kuin pitikin. Toisella ei pelottanut ja kiipesin todella hyvin, mutta vetosolmuklippiin meni aivan liikaa voimia. Otin näyttävän lennon lopputraverselta.
Oli enää aikaa ja voimia yhteen yritykseen. Sadekin oli lähestymässä. Kiipesin varman päälle ja klippi meni vaivattomasti. Viimeisissä kruksimuuveissa alkoi tuntumaan tuttu tärinä ja sulaminen, mutta tällä kertaa en vaan antanut periksi ja puskin väkisin läpi. Seuraavaksi olinkin jo ankkurilla, hieman hämilläni. Samalla sade alkoi.
Loppusiivoukseen, kamojen purkuun ja Helsinkiin ajoon meni sen verran aikaa, että pääsin sänkyyn vasta kuudelta aamulla. Seuraavat kaksi päivää menivät aika sumussa ja pikkuhiljaa aloin tajuamaan, mitä tuli tehtyä.
Mistä löytyy kiipeilyn seuraava tavoite, vai onko välissä aikaa ottaa hiukan chillimmin ja nautiskella leppoisista sendeistä?
Onneksi pääsin nyt mukaan boulderkauden alkuun. Lähiboulderlistallani on toistasataa ongelmaa, eli sitä haluaisin lyhentää. Köysireiteistä Matadoria voisi ainakin kokeilla (siihen toimisi muuten helposti tämä systeemi…). Pitää miettiä vähän tarkemmin mihin ryhtyy ensi kerralla.
Mitään en aio enää kuivata tällä kaudella!
Onnittelut vielä ja pidä itsesi ehjänä 😉
Kiitos broidi.