Pari viikkoa sitten kirjoittelimme Pekkalan Ruusun ja Hammerin Pamun kuulumisia Pohjoisen talvesta ja kevään kiipeilyistä. Tuolloin pariskunnan retki ikoniseen Hanshellerenin caveen Flatangerissa oli aluillaan, mutta Ruusu oli ennättänyt ottaa ensikosketukset retken ensimmäiseen (ellei jopa elämän sellaiseen) kovaan projektiin. Reittihän kellistyi yllättävänkin nopeasti ja pääsimme kyselemään tämän naiskiipeilymme komeetan kanssa vielä ensihetken fiiliksiä.
”Nagells Drømmedieder, 8a+”. Eka kasi ja ilmeisen hieno sellainen, kannattiko tämän vuoksi sahata talvella seinällä satoja muuveja per treenisessio?
Sanoisin, että kyllä! Olihan se välillä todella puuduttavaa ja rankkaa, mutta tulokset puhuvat puolestaan. En ole koskaan jaksanut kiivetä tällaisia määriä kuin nyt. En myöskään tarvitse yhtä pitkiä lepoja yrkkien välissä (maksimireitit poislukien), kuin ennen. Luulen, että me tehdään samantyylinen setti myös ensi talvena 🙂
Miten Pamu pilkkoo kyseisen reitin Kiipeilyareenan bouldergreideinä?
Areenan boulder greidit on välillä vähän mitä sattuu, joten niihin on välillä vähän vaikea verrata haha! Mutta jos arvioisin ja puhutaan (benchmark?) jakamisesta niin varmaan näin -> Solidi 7b reitti -> erinomainen istuma/kneebar lepo -> Solidi 6C boulderi -> hieman epämukava lepo -> tekninen ~ 7A dihedraali boulderi herkillä jaloilla -> Kahva lepo -> 7a:n köysikiipeilyä loppuun. Varmaan jotain tätä luokkaa. Toisaalta kyseisellä reitillä eräällä 9b köysi / 8C+ boulderkaverilla oli kuulema ollut ongelmia, eikä ollut kruxi auennut ihan heti 🙂
Gredit ovat muutenkin niin hatusta heitettyjä nykyään, että ne ei aina kerro totuutta vaikeudesta. Reitti on laadultaan yksi parhaista, johon minä olen koskaan törmännyt, todellinen helmi!
Miten itse kuvailisit reittiä kokonaisuutena ja minkälainen työstöprosessi oli?
Reitti on noin 30 metriä pitkä. Se jakaa saman alun ’’Eventyrblanding 7c’’ kanssa. Reitissä on kaksi selkeää boulderia: ensimmäinen boulderi on tiukka 6C ja toinen ehkä noin 7A. Ennen molempia bouldereita on no-hand-restit, joissa pystyy hieman relaamaan ennen kuin itse kiipeily alkaa. Ne ei ole kuitenkaan mistään mukavimmasta päästä, joten täysin niissä ei pysty palautumaan. Vaikean osuuden jälkeen on vielä yksi pulttiväli suhteellisen helppoa kiipeilyä. Kokonaisuutena reitti on hieno sekoitus sekä teknistä, että fyysistä kiipeilyä. Reitti on myös yllättävän pumppaava!
Työstöprosessi oli antoisa, mutta myös raskas. Mulla meni yhteensä 8 sessiota tähän ja reitti vaati minulta selkeästi eniten aikaa, kuin mitä olen yhteenkään reittiin koskaan käyttänyt. Erityisesti toka boulderi osoittautui hankalaksi ja meinasin jo heittää hanskat tiskiin koko reitin kiipeämisen suhteen. Kyseinen boulderi on erittäin tekninen ja siinä on herkät jalat. Onneksi en kuitenkaan luovuttanut ja löysin lopulta itselleni sopivan tavan. Fiilis oli uskomaton, kun tajusin, että reitti on ensimmäistä kertaa oikeasti mahdollinen.
Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet tähän…Kun toinen boulderi oli vihdoin auennut ja aloin ottamaan liidiyrkkiä, osoittautui ensimmäinen 6C:n boulderi yllättävän hankalaksi. Tipuin yhä uudestaan ja uudestaan samassa kohdassa. Koitin monia eri betavaihtoehtoja, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Otin lopulta muutaman päivän ”luovan tauon” reittiin ja toivoin että keksisin seuraavalla kerralla jotakin uutta. Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä boulderi aukesi kuin aukesikin lopulta!
Itse sendipäivä oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Sää oli karsea: satoi vettä, oli kosteaa ja kylmä eikä motivaatio ollut kovin korkealla. Kitka oli kuitenkin sen verran ok ja otteet kuivia, että päätin koettaa onneani. Päivän ensimmäisellä yrkällä pääsinkin ensimmäistä kertaa koskaan 6C boulderin yli. Tämä oli itsessään jo työvoitto. Suureksi yllätykseksi pääsin kuitenkin myös toisen boulderin yli! Tässä kohtaa minua jännitti sairaasti, koska en ollut henkisesti valmistautunut siihen, että kiipeäisin reitin. Kylmä sää ja jännitys lopulta johtivat siihen, että menin pumppuun reitin viimeisissä mooveissa ja tipuin ankkurilta…
Olin henkisesti aivan rikki ja valmis lähtemään kotiin. Jotenkin Pamu sai kuitenkin vakuutettua ottamaan vielä yhden yrkän. Pidin pari tuntia taukoa ja keräsin voimia. Toisella yrityksellä olin rauhallinen ja kiipesin parhaiten, mitä olen ikinä kiivennyt. Klippasin ankkurin ja fiilis oli tunteellinen. Samalla myös aurinko alkoi paistamaan koko päivän pilvisyyden ja sateen jälkeen. Se kruunasi kaiken.
Milloin ekaa kertaa uskoit, että kahdeksas vaikeusaste on itsellä saavutettavissa?
Varmaan silloin, kun melkein kiipesin ensimmäisenä kiipeilyvuotenani ”Karelia Express, 7b+:n” Mustavuorelta. Kävin sinä syksynä useamman session työstämässä kyseistä reittiä ja olinkin todella lähellä kiivetä sen. Mustavuorelle sai ajaa aina pari tuntia per suunta ja kävin koittamassa reittiä vielä pitkälle loka-marrakuussa. Kylmimmillään taisi olla joku pari astetta lämmintä. Tuolloin huomasin että minulla on sekä taitoa, mutta tärkeimpänä tahtoa ja motivaatiota kiivetä vaikeita reittejä. Toki myös rakas kumppanini Pamu on ollut suurena vaikuttimena siinä, että olen uskaltanut unelmoida suuresti.
Bonuskysymys: Reitti tipahti Juhannusaattona, miten juhlitte sendiä?
Sendiä juhlittiin kotosalla kylmä Coca Cola Zero kädessä lempparisarjaa katsoen 🙂
Seuraavana päivänä haettiin vähän ulkofileetä, uitiin ja nautittiin. Parasta.
Onnea vielä Karpojen puolesta. Luultavaa on, että karvahattuihin puettuja keski-ikäisiä herrasmiehiäkin nähdään hinkkaamassa satojen muuvien treenisettejä ensi talvena, ellei jopa jo aiemmin…