HUOM! Juttu julkaistu alunperin Mikkelin Työväen kiipeilijöiden blogissa vuonna 2016
Kuten joskus aiemmissa höpinöissä on tullut mainittua, niin omat ensiaskeleet kiipeilyn saralla liittyvät 90-alun Jyväskylään, jossa olin tuolloin opiskelemassa. Kiipeilyä harjoitimme muun muassa Kanavuoren kallioilla ja varmistusvälineenä käytettiin kahta auton hinausköyttä. Tuo sivuseikka ei liity tarinaan muutoin, kuin legendaarisella Sporttispurtin jaksolla, jossa pipopäinen höpsähtäneen professorin näköinen kaveri selittää lumisateessa ison kiven alla jotenkin näin:”Tämä reitti on Nakit ja Muusi, se on 7B+ eli helvetin vaikea”. Miehen nimi oli Juha Saatsi. Seuraavan kerran näin samaisen kaverin Hutinki-hallin pitkällä kattoboulderilla, jossa kaveri meni edes takaisin ja sik sakkiin tehden kestävyysjumppaa. Taisi samalla vielä klippailla köydenpätkää jatkoihin simuloiden klippejä köysireitillä. Fiiliksemme katsellessa oli sama, kuin Sannilla laulussaan ”Mitähän V***a?”. Se oli jotain mykistävää. Sittemmin vuosien varrella Juhaa näki silloin tällöin kisoissa ja kyseisen herran avaamien klassikkoreittien kiipeäminen muun muassa Halsvuoressa on vaikuttanut omankin kiipeilyharrasteen onnistumisen elämyksiin varsin voimakkaasti. Itselle Juha on kuitenkin säilynyt samanlaisena legendana kuin tontut ja Jussi Remonen. Kaikki niistä puhuu, mutta oikein kukaan ei ole livenä nähnyt.
Kun tätä blogia taas herätettiin henkiin, niin Romppaisen Samin ja minun ehdottomana toiveena oli päästä tekemään haastattelu Juhasta, Nytorpin Tomista ja Suihkosen Henkasta. Olinkin siis erittäin innoissani, kun Juha haastatteluun suostui. Vaikka podcastin tekeminen onkin vielä harjoitteluvaiheessa ja Juhan ääni kuuluu hiukan matalampana, niin suosittelen kuitenkin kuuntelemaan herran ajatuksia. Jos lukijoissa/ kuuntelijoissa on boulderoijia (joita Haapakosken Sami leikkisästi kutsui laiskoiksi), niin yritän joitain Juhan tarinoita tiivistää lyhyesti tekstiksi ja kuviksi.
Kuka on Juha Saatsi?
Ikä 42v. Asustelen Yorkshiressa, Englannissa. Kiipeilyn aloitin -92, Jyväskylässä. Työnä akateemista filosofiaa apulaisprofessorina Leedsin Yliopistolla. Kiipeily on jäänyt taka-alalle viimeisen kymmenen vuoden aikana monen eri syyn vuoksi. Yhtenä pääsyynä se, että nykyisessä elämäntilanteessa en pystyisi tekemään sitä sillä tasolla, kuin mitä siltä toivoisin. Haaveena ja tavoitteena on kuitenkin päästä takaisin kiipeilyn pariin vaikkapa yhdessä pojan kanssa tulevaisuudessa.
Mistä ihmeestä sait päähäsi 90-luvun alun Jyväskylässä alkaa harrastamaan kiipeilyä?
Olin lukioaikaan vaihto-oppilaana jenkeissä ja muistaakseni lehtijuttujen takia kiinnostus heräsi. Tampereelle avattiin tuolloin kiipeilyhalli (muistaakseni Vertikaali), jossa lähdin käymään ja jäin välittömästi koukkuun. Postin kautta sai tilattua kiipeilytarvikkeita Määttälän Leksalta ja sieltä kamat tilattuani pääsin aloittelemaan kapuilua Jyväskylän lähikallioilla.
Kirjastosta lainasin Klättring-kirjan ja sen oppien mukaan pääsimme maalaisjärkeä käyttäen aloittelemaan yläköysipuuhia
Olin heti harrastuksen alkuvaiheessa myös mukana suunnittelemassa Hutungin silloista hallikuviota yhdessä avomielisen yrittäjän kanssa.
Löysitkö Halsvuoren vai miten Jyskälän kallioiden kehitystyö eteni?
En, vaan oli siellä jo käyty Suolahden pioneerien ja ilmeisesti Suihkosen Henkankin toimesta. Mitään ei kuitenkaan oltu pultattu, vaan aika neitseellisesti itsekin pääsin kehitystyöhön. Pulttaus useisiin reitteihin tapahtuikin alkuun käsin pulttaamalla ja siinä oli ihan hirveä duuni. Nopeasti kyllä hommattiin agregaatti ja saatiin muitakin linjoja auki.
Siellä oli muutama erittäin ilmeinen linja, kuten Imodium ja Kiasman seinämä, joista oli ehdottomasti päästävä ylös, koska ne olivat niin ilmeisiä linjoja. Tiukemmat linjat, kuten Leipäkarkea ja Tsunami Crack olivat haasteellisempia ja ne vaati aika tavalla työtä itsellekin, kun Kaukon veljekset alkoivat lähestyä leikkimielisessä ensinousukisassa.
Vanha klassinen legenda, Nakit ja Muusi 7B+. Ilmeisen vaikea greidilleen, kun reitillä ei tähän päivään ole kuin kolme nousua (Ensinousu, Tomin toisto ja Marko Kauko)?
No se on varmaan tyyliltään enempi sellainen old-school reitti. Loiva ja pienillä otteilla. Tuo greidi perustui aika pitkälle siihen, että kävin samoihin aikoihin ekaa kertaa fontsussa, kun olin nähnyt Real Thingin jossa Moffat ja Kurt Albert kiipeää siellä. Tavoitteena oli kiivetä Carnage 7B+ ja sen sainkin kovall työllä tuolla reissulla kiivettyä. Se tuntui kuitenkin todella vaikealle ja Nakit ja Muusi-reittiä vertasin tuohon suoritteeseen. En tosin tullut tiedostaneeksi sitä, että tuolloin fontsussa oli tosi lämmintä ja tunnetustihan se vaikuttaa siellä aika paljon. Myöskään padeja ei ollut käytössä vielä siihen aikaan ollenkaan ja putoaminen piti ennemminkin suunnitella alas hyppäämisenä, kuin putoamisena.
Miten sait piikattua aina kunnon kohdalleen kisoihin ja reissuihin? Oliko joku salainen metodi?
Metodi oli, muttei missään nimessä salainen. Analyyttisenä persoonana tuli mietittyä treenaamista aika tavalla. Silloinen tyttöystävä (nykyinen vaimo) harrasti silloin kilpauintia ja imin treenitietoa uimareiden treeneistä. Pyrin tekemään tietoisesti pohjaa esim. Hutungissa aerobisella 6 viikon treenijaksolla. Sillä pyrin lisäämään maitohapon sietoa. Lahjakkuus löytyikin enemmän juuri tuolta treenaamispuolelta, kuin seinällä liikkumisen osa-alueelta. Kiipeämään opinkin vasta kun muutin Englantiin. Esimerkiksi La Rosen kiipeämisen aikoihin sain fyysisen kunnon ja maitohapon siedon niin kovaksi, että sain suorituskyvyn riittämään reissussa reittien lähettämiseen.
La Rose et le Vampire 8b. Teitkö spesifiä treeniä?
Se oli selkeästi tuolle Buoxin reissulle tähtäin ja muun muassa systeemiseinällä oli sitä varten hyviä otteita, jonkalaisia olin kuvitellut reitin kruksista löytyvän. Tuli myös tehtyä jonkin verran simuloivia ”rose” muuveja. Se kuuluisa muuvi menikin suht helposti, mutta sen jälkeen piti vielä kiivetä se reittikin :-).
Kiipesitkö jenkeissäkin jonkun kovan reitin (8b+) samoja aikoja?
Taisin kiivetä Mount Charlestonilla suunnilleen niitä vaikeuksia olleen reitin, ainakaan se ei vaikeampi ollut. Suunnilleen yhtä vaikeita klassikoita on tullut myös täällä kotona Englannissa kiivettyä. Eihän nämä kalliot mitään Buouxeja ole, mutta hienoja reittejä pitävät sisällään joka tapauksessa.
Nouseeko Fontsusta tai englannista mieleen joitain spesifejä reittejä?
Ei niinkään yksittäisiä reittejä. Fontsusta tulee päällimmäisenä mieleen se kokonaisuus. Reissut sinne kavereineen ja kiipeilyineen oli vaan hienoja. Yksittäiset reitit on sen verran pieniä, että sitä vain haki seuraavaa jota kiivetä. Kotona Englannissa opin sitten oikeasti kiipeämään. Kiipesin Leedsin lähellä sijaitsevilla Almscliffillä ja Caleyssä varmaan satoja päiviä. Voimatreenin ja Suomessa tehdyn muunkin kovan treenin lopettaminen ja joka päivä kiipeäminen muutti kiipeilyä hämmästyttävästi. Vaikka voimat katosivat, niin kiipeily kehittyi koko ajan. Täällä tuli kiivettyä tosi kovien kiipeilijöiden (mm. Ben Bransby) kanssa ja tajusi, miten taidoton sitä onkaan ja halusi kehittyä koko ajan enemmän.
Vinkkiä kiipeilyyn meille normaali kuolevaisille?
Vähemmän treeniä ja enemmän kiipeilyä. Nyt kun Suomessakin ulkopaikkoja löytyy enemmän, niin kannattaa hankkia vaan mahdollisimman paljon kiipeilymetrejä alle. Kun kiipeää järkevästi, niin sitä pystyy tekemään yllättävän paljon, melkeinpä joka päivä. Kiipeily on kokemus- ja taitolaji. Kun saa alle paljon mileagea, niin uskon monen kiipeilijän kykenevän merkittävään tason nostoon.
Terveisiä loppuun?
Kiipeilyssä kannattaa pitää itsestä ja kaverista huolta, jotta pysytte turvassa. Lisäksi pitää huolta luonnosta ja niistä mahtavista paikoista joita meillä käytössä on. Ja nauttia kiipeilystä, se on ihan mahtava juttu.
