AlppiKarpo kaivautuu lyyrisverbaalisesta lumikammistaan, kun setämiesten whatsappryhmien kohahtelut kantautui omaankin käkättimeen, nimittäin tasangon entisten nuorten alppikiipeilyerikoisryhmä Knuuttila – Pekkanen – Ojansivu otti niskalenkin männäviikolla Grandes Jorassessin pohjoisseinän yhdestä tiukimmista eli ”Desmaison – Gousseaultista”. AlppiKarpon fax-kone lauloi heti ja Juho Knuuttila laittoi tuntemukset aivan tuoreeltaan.
”Anyways noi kaksi reittiä on Suomen alppikiipeilyhistorian vaikeimmat nousut, vaikka itse sanonkin.”
-Juho Knuuttila-
Karpoilta päivää! Onnittelut ”Desmaison – Gousseault” -reitin tikkauksesta Grandes Jorassesilla! Kerropa pähkinänkuoressa millainen mäki ja rata kyseessä? Millä orkesterilla liikenteessä?
Merci! Grandes Jorasses on 4200m korkea mäki Ranskan ja Italian rajalla. Sen 1200 metrinen pohjoisseinä on ehkäpä Alppien siistein. Ainakin mun mielestä.
Desmaison-Gousseault on seinän yksi legendaarisimmista reiteistä. Vuonna 1971, linjan ensinousun yrityksellä, jäivät äijät myrskyyn 80 metriä huipun alapuolella. Gousseault kuoli, mutta Desmaison onnistui sinnittelemään elossa. Loppulukemaksi tuli 342 tuntia seinällä reunarailolta pelastukseen. Desmaison palasi viimeistelemään reitin 1973. Ja siitä tulikin aikamoinen klassikko.
Greidiä löytyy WI5, 5c, M7 ja toistoja varmaan reilu parikymmentä. Mäkeen lähdettiin Les Houches kommuunin köörillä eli minä, Ville Ojansivu ja Samuli Pekkanen.
Ilmeisesti Chamonixissa olosuhteet on suht ok vaikkakin sangen lumiset? Miten D-G valikoitui reitiksi näille olosuhteille?
Lunta satoi pitkin syyskuuta huomattavasti ja loppupuolella tuli yksi melko iso dumppikin. Lumisateet tunnetusti pistävät pohjoisseinän kuntoon, jos ne tulee suht märkänä ja vielä silloin kun kivi on vähän lämmintä kesän jäljiltä. Silloin on saumat, että feissi plasteroituu nevelle.
Desmaison on yksi niistä reiteistä, joka on pyörinyt mun mielessä vuosikaudet. Sitä kutsutaan yhdeksi Alppien parhaista mixtareiteistä pituuden, jatkuvuuden ja kiipeilyn laadun takia. Sen pystyy myös kiipeämään vaikka rampit ei oliskaan jäässä. Meillä ei ollut mitään infoa olosuhteista, vaan tunne, että seinä saattas olla kunnossa. Webbikamerakuvista näytti siltä, että seinä oli plasteroitunut puoliväliin asti. Ja se sopi Desmaisoniin hyvin, koska ekat 2/3 on huomattavasti helpommat nevellä. Loppu on enemmän ’kalliokiipeilyä’, joten kuiva yläosa ei haittaisi.
Oltiin syyskauden ensimmäinen tiimi GJ:llä. Eli ei oltu varmoja on valkoinen höttöä sokeria vai neveä. Nythän se ralli vasta alkaa. Onneksi me saatiin huikee kokemus. Ei nähty ketään 4 päivään. Ei jäljen jälkeä.
Heti reitin jälkeen oltiin jutuissa ja sanoit että reitti on tyyliltään jatkuva ja tasaisen vaikea, kuvailepa kiipeilyä vähän tarkemmin, millaista nytkyttämistä D-G tarjoaa?
Helppoa, aivot narikkaan, kiipeilyä ei reitiltä löydy. Eikä oikein edes hyllyjä seisoskeluun. Kaltevaa pintaa koko matkan.
Reitille mahtuu kaikenlaista ohuesta jäästä chimneyyn, jyrkästä kalliokiipeilystä sokerilumen peittämiin släbeihin jne. Koko kiipeilyn repertuaari pitää olla hanskassa.
Varmistettavuus on myös iso tekijä. Mikrokiiloja ja camuja menee. Plasteroituneen seinän alta on myös aikaavievää löytää piissien paikkoja. Kruksipitsit oli onneksi melko hyvin varmistettavissa ja ne pystyi jopa kiipeemään osittain A0:na. Eli mitään vapaanousua me ei tehty. Ilman reppua kruksit vaikutti erittäin tehtäviltä, mutta ei meillä ollut aikaa haulata. Osa M5:n köydenpituuksista oli enemmän hc kamaa.
Jokunen vuosi sitten kiipesitte Sampan ja Kelson kanssa Manituan samalta mäeltä, ikäänkuin Cassin harjanteen toiselta puolelta ”seuraavasta jontkasta”, miten D-G vertautuu Manituaan? Seinän reittien spektrin hankalaa päätä molemmat kuitenkin edustavat, miten vaikeaa hommaa oli tarjolla?
Tätä tosiaan mietittiin Sampan kanssa. Manitua on kalliokiipeilyreitti ja Desmaison mixta. Eli vaikee verrata. Desmaison on tasaisemman jatkuvaa vaikeeta maastoa 1200m, kun taas Manitualla vaikee kiipeily keskittyy 400m matkalle. Manitualla liidaaja kiipesi kruksit ilman reppua, kun taas nyt Desmaisonilla kiivettiin kaikki reput selässä. Anyways noi kaksi reittiä on Suomen alppikiipeilyhistorian vaikeimmat nousut, vaikka itse sanonkin.
”Käytännössä puurajaan asti voi vielä menehtyä,
jos vaikka jäätikön kärki sattuisi romahtamaan. Ja tämä kaikki
AD-reitillä. Erittäin epämiellyttävä mesta.”
Miten riskienhallinta, oliko tenkkapoota tai hupsistakeikkaa?
Eipä oikeestaan. Sampan riippumaton repeeminen ehkä suurimpana. Reitillä ei oikein ole simulimaastoa eli kiivettiin 30 köydenpituutta. Se vähentää riskiä jo huomattavasti. Toki osa köydenpituuksista on huonosti varmistettavissa. Irtokiveä siellä täällä, mutta ei liikaa. Vaarallisin osuus koko hommasta on laskeutuminen Italian puolelle. Eteläseinä on täysi kaaos serakkeja, jättimäisiä railoja jne. Käytännössä puurajaan asti voi vielä menehtyä, jos vaikka jäätikön kärki sattuisi romahtamaan. Ja tämä kaikki AD-reitillä. Erittäin epämiellyttävä mesta.
Pari yötä reitillä, millaiset bivyt oli?
Haikattiin Leschauxin majalle maanantai iltana. Tiistaina rämmittiin seinän alle ja kiivettiin vaan 7 pitsiä ykkösrampin alkuun, koska seuraava hyvä bivimesta oli tiedossa vasta pitsin 20 tienoilla, eikä sinne ehdittäisi päivässä.
Ekaan biviin saatiin kaivettua kaksi kapeeta hyllyä, johon mahtui just nukkumaan kyljellään. Samppa nukkui riippumatossa. Meillä oli kaksi mattoa mukana koska GJ on tunnettu istumabiveistään. Ja hyvä että oli kaksi koska ensimmäinen riippari repesi jo alkuillasta.
Keskiviikkona kiivettiin 13 pitsiä pääseinän alle, josta löytyi mainio lumiharja. Saatiin kaivettua jokaiselle oma ledge. Pitkin yötä sateli pieniä jääpaloja pääseinältä, mutta onneksi ne pysyi melko pieninä.
Torstaina hyökättiin pääseinän kimppuun, jossa kiivettiin 10 pitsiä. Ajatus oli ehtiä Boccalatten majalle yöksi, mutta reitin toppaukseen muodostunut jättimäinen lumilippa otti aikaa penetroitua läpi. Topattiin kuudelta ja laskeuduttiin vaan 300m ensimmäiselle tasaiselle jäätikköspotille, jossa vietettiin yö. Se oli oikestaan ideaalia, sillä Italian puolella lumi oli loskaa ja sitä oli syvästi. Oli kivempi kävellä kirkkaan yön kovettamalla lumella.
Perjantaina iltapäivästä päästiin tielle. Että aikamoinen missio.
Oliko näin että jätkän seitsemäs reitti GJllä, Sampalle neljäs ja Ojis sai GJ tikit auki. Mikä sinne GJlle vetää?
Kuudes mulle pohjoisseinällä. Oon kiivenny aikasemmin ”Colton-MacIntyren” (2014), ”Walker Spurin” (2016), ”Croz Spurin” (2019), ”Manituan” (2020), ja ”Shroudin” (2021). Lisänä ”GJ traversen” ja ”Tronchey harjanteen”.
Samppa on kiivenny ”Manituan” (2020), ”Shroudin” (2021) ja ”Walker Spurin” (2023).
Ja Villen ensimmäinen pohjoisseinällä tosiaan. ”GJ traverse” on tehtynä.
Onhan se isoin, pähein ja pahin pohjoisseinä Blancin massiivilla. Uskomattoman kompleksinen muodoiltaan. Kiipeily on haastavaa ja historia on vahvasti läsnä. Kliseisesti ’matka pimeydestä valoon’. Pelosta, epävarmuudesta ja varjoissa hytinästä auringonpaisteeseen Italian puolella. Toppiharjanteen yli kinkeeminen on euforinen kokemus. Jokainen reitti tolla seinällä on jättänyt pysyvän ja hyvin vahvan muistijäljen.
—
AlppiKarpo onnittelee trioa huikeasta vedosta ja muistuttaa että AlppiKarpon DMiin saa slaidata jos on vihiä tanakoista nousuista tai yrityksistä. Nimittäin on sillä lailla hiljaista kotimaisten toimesta, että AlppiKarpo kaipailee kohta takaisin talviunille.