Juho Knuuttila, Itä-Suomen lahja Suomen (ja pikku hiljaa maailman) alppinismille päivitti aamulla instassa kiivenneensä reitin joka vaatii pari päivää pään kasailua, sillä kokemus oli ollut vähintäänkin kuumottacva. Juhon tuntien kyseessä ei ole siinä tapauksessa ihan perus toppahousumultipitchistä. Sainkin herran kiinni samalla, kun tämä oli ajanut reitin kiivettyään yön yli duuniin hissikopille ja pääsin hiukan tarkentamaan millaisesta kokemuksesta oli kysymys.
Moro ja onnittelut taagista ensinoususta eilen. Onko mieli jo palautunut, vai vaatiiko muutaman päivän tasaantumista?
Kiitoksia! En ole tuollaista linjaa pohjoisessa ennen nähnyt. Ihan maailmanluokan kamaa. Kyllä tämänkertainen seikkailu vaatii useamman päivän palauttelun. Ainakin pääkopan puolella.
Ensinousu sijaitsee Svartisenin jäätikön lähistöllä sijaitsevalla Blokktindenin koillisseinällä. Reitillä ei vielä ole ilmeisesti nimeä, mutta varsin miehekäs WI5+, M6, N5, R vaikeus. Kuvailetko reittiä vaikka pitcheittäin?
Annettiin nimeksi reitille ”Entropi”, mikä kuvailee aika hyvin reitin luonnetta. Täydellisestä järjestyksestä epäjärjestykseen, vaikka linja kiipeilyllisesti eteni toisin päin. Täydellisestä kaaoksesta, henkisestäkin sellaisesta, lopun fiilistelyjäille.
Alkuun kiivettiin kolme köydenpituutta turvetta ja suht loivaa maastoa, eräänlaista ramppilinjaa seuraillen, jotta päästiin käsiksi jäille. Suora aloitus ei ollut kunnossa, joten siksi tämä pieni koukkaus. Upeaa turvemixtaa kuitenkin. Neljäs kp alkoi ohuella jäällä, jota seurasi jännittävä ja erittäin jyrkkä M6:sen mixtaosuus. Varsin tekninen ja ehkä koko reitin kruksi. Viides pitsi oli pystyä jäätä, mutta vain 5cm paksuista, joten henkistä kanttia testattiin taas. Jää oli onneksi unelmapehmeetä plussakelin ansiosta. Kuudes kp oli helpompaa jäätä, joka johdatteli seitsemännen pitsin kalliokiipeilyosuudelle. Pysty halkema jonka kiipesin paljain käsin, toki jääraudat jalassa pitäen. Halkeama meni loppua kohden jäiseksi, joten vaihdoin hakkuihin ennen villiä poikkaria jäille. Ehkä N5 ja M6 greidiltään. Kahdeksas köydenpituus oli headwallin läpi menevä 65 metrinen pystysuora jäänoro. Oli mahtavaa kiivetä, kun sai ruuvejakin laitettua. Vaikka ei jäätä pariakymmentäsenttiä enempää ollut. Kaksi vikaa pitsiä olikin sitten perus vitosen jäätä. Huipulle haikattiin vielä 250m jyrkkiä lumirinteitä.
Kiipeilyä tuli joku 500 metriä, pääasiassa megalomaanisia 50 metrin pitsejä.
Kiipeilykaverina tällä kertaa toiminut vapaalaskija Eivind Jacobsen tuli ilmeisesti ihan hyvin perässä, mutta liidasit ilmeisesti melko lailla koko hirviön itse. Lisäsikö se miten paljon psyykkistä kuormaa, vai oliko R-varmistettavuudessa jo ihan tarpeeksi haastetta itsekseen? Mitä tuo R-merkintä tällaisella reitillä tarkoittaa? Jääosuudet näyttävät ainakin kuvissa varsin jyrkiltä, mutta myös thineiltä…
Joo kyllä Eivind kiivetä osaa ja on muutenkin erittäin luotettava kaveri vuoritouhuissa. Taisin liidata seitsemän kymmenestä köydenpituudesta, lähinnä sen takia, kun Eivind oli aloittanut talvikiipeilykautensa toden teolla vasta edellisviikolla.
Toki tällä reitillä henkinen kuorma kasaantui pitsi pitsiltä. Kiipeily oli vaikeaa ja huonosti varmistettavaa ison osan linjasta. Sen takia myös run out- merkintä. Myönnän, että tällä kertaa oltiin jo rajoilla, etenkin neljännen kp:n kanssa. Jouduin ottamaan kolme lähtöä kruksiin, kun en ollut tyytyväinen betaan jota yritin. Kiipesin senkin paljain käsin, kun slouppaavia krimppejä ei kauheasti huvittanut hakuilla kosketella. Lopulta onnistuin sulkemaan kaiken muun mielestä, kuten ajatuksen, että pudota ei kannata. Pääsin zoneen, jota osuus todella vaatikin. Toki ständillä romahdin aika pahasti, mutta oltiin vasta puolivälissä ja seuraavatkin osuudet vaativat henkisesti paljon. Onnistuin kuitenkin kasaaman paletin kokoon Eivindin tsempin ansiosta.
Mutta joo, jää oli sen verran ohutta, että plussakeli oli ainoa vaihtoehto. Kovalla pakkasella reitti olisi ollut liikaa.
Reitti sijaitsee 8h ajomatkan päässä bacecampistäsi Narvikissa. Mistä ihmeestä olit linjasta kuullut, vai satuitteko vain muina miehinä paikalle?
Bongasin Blokktindin kartalta pari vuotta sitten. Nopealla kuvahaulla seinällä näkyi musta ja märän näköinen noro, joten arvelin, että siihen voisi muodostua jäätä. Löysin muutaman lumisen kuvan netistä ja siellä tosiaan oli vettä talvisessa olomuodossaan.
Tammikuussa löysin paikallisen ladyn instagramista, joka suostui ottamaan seinästä kuvia viikoittain. Seurasin olosuhteiden kehittymistä ja vihdoin helmikuussa linja näytti kiivettävältä, tammikuun suojakelien jälkeen. Jäätä oli enemmän kuin missään näkemissäni kuvissa. Nyt maaliskuun alussa kelit alkoivat taas lämmetä. Käytännössä perjantai oli luultavasti viimeinen päivä tänä talvena, kun linja oli kiivettävissä. Sopiva ajoitus siis!
Tällaiset reitit on ilmeisimminkin pakko kiivetä ground up. Nousiko matkan varrelle missään kohdassa esiin kysymysmerkkejä toppiin pääsystä? Miten ihmeessä tuollaiselta monsterilta itse asiassa pakitetaan, jos hommat menee mönkään?
Alhaalta ylös näitä mennään. Koko reitti oli yksi suuri kysymysmerkki jään ohkaisuuden takia. Oltiin pakittamassa jo rampin jälkeen, kunnes päätin kiivetä ylemmäs kurkkaamaan, josko sieltä löytyisi heikkous, jolla ohittaa liian ohuet kohdat. Jokainen kp rampin jälkeen oli voitto ja jopa vähän yllätys, että päästiin läpi. Sama jatkui aina yhdeksännen pitsin alkuun asti.
Vuoren päälle könyäminen oli kanssa epävarmaa, kun myteri iski päälle. Topissa tuuli sen verran että teki mieli olla kyyryssä, joka toisaalta oli ainoa vaihtoehto, koska jääkiteitä lensi sen verran, että katse oli pidettävä alhaalla. Laskeutuminen länsiharjannetta pitkin oli hidasta, kun koko ajan piti tarkistaa kännykästä sijaintia näkyvyyden takia. Ekalle 150 metrille meni tunti.
Pakittaminen olisi vaatinut kiilapakan ja muutaman camun uhrausta, mutta olisi sieltä alas päässyt.
Turvallista jääkauden loppua 🙂 Onneksi pääsitte jälleen kerran ehjin nahoin pois.