Imatran ykkösalppinistin viikonloppuretki Senjalle

Itä-Suomen ja ainakin Imatran ykkösalppinisti Juho Knuuttila muutti syksyllä työskentelemään Narvikiin ja siinä sivussa pääsi kansainvälisen vuoristo-opaskoulutuksen testit läpi. Pohjois-Norja on tarjonnut varsin messevän temmellyskentän sekä hiihto- että vuoripuuhiin. Helmikuun puolivälissä herra sai seurakseen vuoristo-opas Modeniuksen ja parivaljakon tie vei Senjan saarelle tekemään urotekoja. Juhon näkemyksen mukaan mesta tarjoaa maailmanluokan mahdollisuudet jää- ja varsinkin mikstakiipeilyyn. Saimmekin tuoreeltaan herran itsensä kommentoimaan lyhyesti retken antia ja highlighteja.


Juhon seikkailuissa pysyt mukana parhaiten seuraamalla häntä instassa: @juhoknuuttila


Moro! Käväisitte Kelson (Sami Modenius) ja Markus Loewenin kanssa viettämässä romanttisen pitkän viikonlopun Senjalla Pohjois-Norjassa. Mesta tarjoaa ilmeisesti ihan ok mahdollisuudet varsinkin multipitch-mikstaan? Minkä tyylistä kiipeily siellä on?
Kyllä vain. Sain hissipojan hommista muutaman päivän vapautuksen ja päätettiin suunnata poikain kanssa Senjalla, kun olosuhteet vaikuttivat huikeilta. Sitähän ne eivät aina pohjoisessa, ja varsinkaan Senjalla ole.

Kiipeily Senjalla on hyvin skottityylistä, tai niin ainakin sanotaan. Pääasiassa useamman sadan metrin mittaisia mixtaseiniä koko saaren länsirannikko pullollaan. Jääputouksiakin on, mutta kyllä Senjalle kannattaa suunnata takomaan mieluummin turvetta ja raapimaan jäistä kalliota.
Kiipesit/ kiipesitte ilmeisesti 4 reittiä joista 3 oli mahdollisesti ensinousuja. Jos viitsit hiukan avata ja selventää minkätyylisistä reiteistä oli kyse (pituus, varmistettavuus, pelottavuus, fyysinen vaikeus…)?

“Not like in Helsinki” (90 astetta, M4)

Aloitettiin reissu Grytetippenillä. Olin pari vuotta sitten bongannut kuvista hauskan oloisen jäälirun, jota nyt lähdettiin yrittämään. Päivä meinasi jäädä tyngäksi heti alkujaan, kun tajusin antaneeni Pekkasen Samulille mixtarautojen takakiinnikkeen Chamonixissa pari viikkoa aikaisemmin. No, äkkiähän sitä parilla slingillä, sulkkarilla ja teipillä sai tuunattua toimivan pelin.

Kiipeily oli hyvin alppihenkistä neve- ja jääosuuksineen. Nautiskelupäivä auringonpaisteessa, vaikka tuuli pöllyttikin lunta niskaan huolella. Nousumetrejä tuli reilu 800. Alas haikattiin vuoren loivia itärinteitä. Bonuksena se, että reitti alkaa parkkipaikalta. Oikein kelpo aloitus reissulle.

“Finnkona” (WI6)

Senja ei ole oikeastaan tunnettu jääputouksistaan, mutta saaren komein putous onkin sitten maailmanluokkaa. Ainakin näyttävyydeltään.
Lähestyminen putouksen alle on aikamoinen jotos rantaviivaa seuraillen, mikä saattaa karkottaa osan yrittäjistä heti alkuunsa.

Reitti itsessään on 400 metriä, josta ensimmäiset kolmesataa helpompaa jäätä, lumikenttää ja himppasen turvetta. Viimeiset sata metriä ovatkin sitten pystyä jäätä huikeilla maisemilla. Väittäisin, että tänä vuonna putous oli helpossa kunnossa, sillä kaikilla kolmella päivä tuntui enemmän jaloissa kuin kyynärvarsissa.
Mutta ehdoton suositus Finnkonalle. Maailmasta ei montaa komeampaa putousta löydy.

“SW face of Barden- Goulotte” (90 astetta) (soolo)

Kolmantena päivänä pojat halusi huilailla, joten päätin myöhäisen aamupalan jälkeen käydä lenkillä. Olin bongannut Bardenin lounaisseinältä joulukuussa upean oloisen rännin, jota lähdin yrittämään.

Lähestyminen rantaviivaa myötäillen oli taas hapokas ja semisti kinkkinen muutaman jääpoikkarin takia. Itse ränni alkoi hyvällä nevellä ja kruksin muodosti 90 metriä korkea jääporras, jota voisi ehkä verrata Ruskeaan virtaan. Vähän ohkasempaa ja jyrkempää vaan.
Kiipesin rännin kahdessa tunnissa, pysähtyen kerran hörppimään teetä kruksin alla. Soolotessa siisteintä on ehkäpä liikkeen jatkuvuus, kun ei tarvitse pysähdellä varmistamaan. Toki mulla oli mukana köysi, muutama camu ja jääruuvi, jos olisi tarvinnut köysisoolota tai pakittaa. Ennakkotietoa linjasta ei ollut ja se tosiaan saattoi olla ensinousu myös. Selvittelen.
Vahva suositus reitille. Chamonix -tyylinen goulotte!

North face of Breidtind – “Finnjävel” (90 astetta, M5, R)

Kelson kanssa päätettiin lähteä haastamaan ehkäpä Senjan luotaansalyövimpää seinää vikana päivänä. Vuoren korkeimmalle kohdalle ei mennyt vielä yhtään reittiä pohjoisseinän kautta, sillä aikaisemmin kiivetyt linjat toppasivat soliin tai matalammelle länsihuipulle.
Pientä epäluuloa herätti se, että aikaisempien reittien ensinousijat ovat varsin kovia nimiä: Papert, Neismeim, Olsen, Huey, McSorley, Mercier, Boswell jne.

Päivä sujui kuitenkin varsin joutuisasti. Toppattiin kahden aikoihin iltapäivällä, kuuden ja puolen tunnin kiipeämisen jälkeen. Ympäristö oli sen verran päräyttävä, että funtsittiin, että miksi matkustaa maailman toiselle laidalle, kun näin läheltäkin löytyy upeita kohteita.
Kiipeily oli huonosti varmistettavaa ja varsin henkistä kompaktin kivenlaadun ja ohuen jään takia. Kruksipitsille sai muistaakseni neljä piissiä neljällekymmenelle metrille. Taas kerran kiipeilyä, jossa greidi ei merkitse mitään. (Toimituksen huomiona Juho kertoi Finnjävel-reitin olevan ihan oikeasti aikuisten kiipeilyä… Hänen suustaan arvioin sen tarkoittavan reittiä, jolle en itse iki-, iki-, ikimaailmassa eksyisi edes köyden päässä vedettäväksi.)

Bonarina “Guardians of the Galaxy” (230m, WI5, M5+), jonka kiipesitte jo edeltävällä viikolla kotona Narvikissa.

Joo! Kiipesin Sofie Erikssonin kanssa Skjomenissa ensinousun mixtalinjaan, joka sijaitsee Lappviktindenin takapuolella. Tavoitteena oli päästä rotkon laidalla roikkuvalle jäänorolle tavalla tai toisella. Maasto näytti varsin hankalalta, mutta löydettiin reitti kallio-osuuksien läpi. Pitkiä traverseja ja ajoittain aika fyysistäkin kiipeilyä. Yksi siisteimpiä talvireittien ensinousuja mitä on tullut tehtyä. (Tästä reitistä voitte käydä lukemassa herran itsensä amerikaksi kirjoittaman jutun hänen omilta sivuiltaan www.juhoknuuttila.com)

Viitsitkö samalla avata meille tasanko-oraville, miten varsinkin jääkiipeilyreittejä greidataan? Eli mitä tarkoittaa WII, WI2, WI3, WI4…

Pääasiassa greidi määräytyy jyrkkyyden ja jään kompleksisuuden mukaan. Kakkosen jäätä pystyy taitava kiipeämään yhdellä hakulla ja vitosen jää omaa jo vähintään reilu kymmenen metriä pystysuoraa maastoa. Yleensä.

Kutosen putouksissa voikin sitten olla jo päällekaatuvia steppejä, sekä huonosti varmistettavaa jäätä, mutta monesti niiltä löytyy myös paljon lepoja erillaisten muotojen takia. Tuntuu että raskainta on tasainen vitosen jää, jossa joutuu seisomaan jäärautojen kärkipiikeillä koko ajan.

Vanha sanonta sanoo, että jäällä ei voi pudota. Oletko itse pudonnut jäällä koskaan esim. ruuviin?

Ei se suotavaa ole, sillä loukkaantumisen riski on todella suuri. Esimerkiksi on helppo murtaa nilkka, jos pudotessa raudat nappaavat jäähän kiinni. Jääruuvit toki ovat pomminvarmoja varmistuksia hyvässä jäässä ja oikein asennettuna, mutta lähtökohtaisesti jäätä liidatessa ei pudota.

Ensimmäisen jääkiipeilytalvena putosin lumihyllylle parista metristä, mutta köysi ei kerennyt napata kiinni. Kannattaa liidata omien kykyjen ja pumppukestävyyden rajoissa. Jääkiipeily ei ole oikea laji rajojen puskemiseen. Ajatusleikkinä vaikka sellainen, että mitä jos olet reilusti edellisen ruuvin päällä, etkä jaksa enää laittaa ruuvia sisään lepoa varten? Tai jos jää onkin niin huonoa, että ruuvia ei vaan saa laitettua? Tuollaisella Senjan kokoisilla seinillä varsinainen tekninen greidi ei varmaankaan kerro ihan koko kuvaa. Mitkä kaikki osa-alueet siellä lisäävät haastavuutta? Tavallaan greidi menettää noilla seinillä merkityksensä. Toki se voi antaa osviittaa, mutta olosuhteet muuttuvat alati ja jo pari senttiä lisää jäätä voi tehdä linjasta huomattavasti helpomman ja turvallisemman. Ja sama toisinpäin. Muuten samat kuin aina vuorilla. Olosuhteet, keli, omat ja kaverin voimat jne.

Olet ajoittain soolonnut suomalaisittain aika kovia alppi-/ jääreittejä, kuten tuon mahdollisen ensinousun Senjalla. Mikä nuoren miehen laittaa sellaisia tekemään/ perusteletko sitä esimerkiksi turvallisuusnäkökohtana suurempiin tavoitteisiin (kovat tekniset nousut vuorilla)? Vai onko se vaan siistiä?

Onhan se siistiä, kun voi kiivetä pysähtymättä pitkiä matkoja. Soolot vuorilla ovat aina tutkimusmatkoja omaan mieleen myös. Kaipaan ajoittain omaa aikaa ja nautin suunnattomasti henkisestä haasteesta. Vaikka yksikään soolo jonka olen vuorilla tehnyt, ei ole ollut teknisesti lähelläkään rajoja vaan hyvin mukavuusalueen sisällä. Haastetta ovat tarjonneet enemmänkin päätösten teko täysin yksin.

Bardenin kaltaisia jyrkkiä sooloreittejä ei mahdu vuoteen kuin muutama. Tai ei ollenkaan. Sillä fakta on toki se, että mitä enemmän aikaa vuorilla viettää, sitä todennäköisemmäksi käy, että jotain sattuu vaikka kiipeily olisikin mukavuusalueella.

Mutta käy se myös treenistä, sillä isoilla seinillä tulee vastaan monesti tilanteita, että on turvallisempaa kiivetä ilman köysiä, esimerkiksi varmistusten vähyyden takia. Tai jos pahin tapahtuu ja menetät köydet. On hyvä olla reserviä toimia. Kaikkialla kun ei ole Alppien kaltaista helikopteripelastusta tarjolla.

Oulussa järjestettiin teidän Senja-seikkailuviikonloppuna jääkiipeilyn EM-kisat. Oletko koskaan harkinnut jääkiipeilyskaboihin osallistumista, vai onko se vaan hiukan eri juttu kuin jääkiipeily ulkona?

Miksei sitä höntsäilymielessä voisi skaboihin joskus osallistua, mutta kyllä oma motivaatio ja into kiipeilyyn on ulkona ja vuorilla. Ei kisakiipeilyä voi verrata vaikkapa Breidtindin pohjoisseinään eikä ole tarvistakaan. Toivon, että nyt kisahommiin intoutuneista junnuista osa suuntaa aikanaan vuorille. Ehkäpä tulevaisuudessa on aika jeesata nuoria myös sille tielle, sillä kykyjä on, mutta Suomesta kovan tason alppi-, jää- tai vuorikiipeilyyn ponnistaminen ei ole helppoa.

Tsemiä loppukevääseen!